Viihde
mustesiipinen20.6.2017 19:22
1/8
Novelli | Kyynelten tahrima

Minä istuin suurella kivellä vastarannan värjäytyessä vaaleansinisestä punertavaksi hiukset sotkuiselle nutturalle kietaistuna. Polvet rintaa vasten koukistettuna silmät sumeina tuijotin ohi tyynen vedenpinnan. Rannalla pikkulinnut visersivät lepikössä, jossain kauempana järvellä uikkui kuikka, mutta pääni sisällä oli pyöri vain yksi ajatus. Yksi lause.

"Vain yksi asia", sinä olit henkäissyt muutaman viinilasillisen jälkeen, jolloin aina heittäydyit niin syvälliseksi. "Lupaa, että kerrot minulle ensimmäisenä, jos rakastut johonkuhun toiseen."
Aivan kuin sinä olisit tiennyt, että ennemmin tai myöhemmin toinen meistä lähtisi.
Ja minä olin vain nauranut sinulle, pörröttänyt hiuksiasi ja huudahtanut esittäen loukkaantunutta: "Mitä - minäkö muka rakastuisin toiseen? Eihän se kävisi päinsä." Eihän se käynytkään.

Mutta oli kuin kohtalon ivaa, että vielä samana iltana, kun kävelimme kotia kohti käsikynkässä kaupungin läpimässä yössä näin hänet. Hänet, jonka luokse olin niin monet kerrat juoksut vastarakastuneena, jonka kainaloon olin käpertynyt iltaisin viltin alle, joka oli opettanut minut laittamaan sitä tulista pastakastiketta, jota sinä sittemmin kehuit lempiruuaksesi.

Ja mikä vielä pahempaa hänkin näki minut, otti punaisena valopilkkuna hehkuvan tupakan huuliltaan, hymyili minulle virnistäen ja lähetti yhden lentosuukon. Tunnistin hänet kirkkaan sinisiksi värjätyistä hiuksista ja asennosta, selkä talon betonista seinää vasten paino toisessa jalalla, toinen koukussa ja oikea käsi revittyjen farkkujen etutaskussa.

Purin vain huultani kiusaantuneena ja käännyin nopeasti sinua kohti. Annoin hellän suukon poskellesi, jotta hän tietäisi, että olin jo yli hänestä, että paluuta vanhaan ei ollut. Sinä yllätyit, vilkaisit viereisen talon kulmalla seisoskeleviin tupakoiviin nuoriin ja huomautit kuinka onnellisia me olimme, kun emme olleet tuossa tilassa. Vetelehtimässä viisitoistavuotiaiksi jämähtäneinä. Meillä oli tulevaisuus edessämme, urat ja perhesuunnitelmia. Adoptio ja ehkä koiranpentu. Oikea tulevaisuus, sinä sanoit.

Kuinka vähän tiesitkään, sillä olin vielä puolitoista vuotta sitten seisonut itse tuon baarin takapihalla tupakalla onnellisempana kuin nyt.

Sinä iltana me kävelimme takaisin siistiin ja aistikkaasti viimeisten muotisuuntausten mukaan sisustettuun kerrostaloasuntoomme, jonka lasitetulla parvekkeella sinä ajattelit ensi kesänä kasvattaa yrttejä. Sanoit käväiseväsi suihkussa, nyökkäsin vain vastaukseksi ja istuuduin upottavalle valkoiselle parisängyllemme sulkeakseni silmäni hetkiseksi. Miten minä olin päätynyt tähän? Mihin kaikki ne haaveeni, kaikki ne hullut suunnitelmat olivat hävinneet, ajattelin ja tunsin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan oloni yksinäiseksi. Hänen hymynsä nousi mieleeni.

Ennen minulla oli tapana nukahtaa hänen käsiensä suojiin, letittää hänen pitkät hiuksensa ennen nukkumaanmenoa, keittää yhdessä iltateetä ja siemailla sitä varovasti puhallellen katsoen auringonlaskua parvekkeelta. Sinä et ymmärtänyt sellaisten pienten asioiden päälle, sinusta kahvi oli parempaa kuin tee ja auringonlaskutkin oli tarkoitettu vain romanttisille kuville ja esteettisille illallisille.

Ei tämä voinut olla minun elämäni. Ei tästä pitänyt tällaista tulla, missä ovat ne jaloissa pyörivät ja sängyllä nukkuvat kolme kissaa ja ruusu tatuoituna kulkemaan selkärankaani pitkin, kuten joskus suunnittelin?

Tuijotin itseäni kylpyhuoneen peilistä. Milloin minusta oli tullut tällainen? Järkevä vastuuntuntoinen aikuinen, joka korkeintaan saattoi nauttia yhden lasillisen punaviiniä perjantai-iltana. Ei tupakkaa vuoteen, vanhat vaatteenikin olin myynyt kirpputorilla - milloin edes olin viimeksi tehnyt jotain vain koska halusin sitä?

Seuraavana aamuna avasin ruusukultaisen kannettavan tietokoneeni, ostin bussilipun vanhempieni vanhalle mökille ja pakkasin pieneen matkalaukkuuni päällimmäiseksi virttyneet punaiset villasukkani. Jätin keittiönpöydälle kirjekuoresta repäistyn lapun, että äitini oli pyytänyt minua käymään luonaan ja kerroin viipyväni pari päivää. Valehteleminen ei edes kirpaissut.

Kun siinä sitten istuin bussipysäkillä odottamassa, kaivoin esilleni puhelimeni. Mieleni teki soittaa sinulle töihin, että tule ny jumalauta pelastaa mut ennen kuin teen jotain oikeasti typerää, mutten saanut näpytellyksi nimeäsi yhteystietoihin. Sen sijaan sormeni tapailivat hänen nimeään.
Olisi pitänyt poistaa se numero. Olisi pitänyt poistaa kaikki ne viestit ja kuvat ja... Painoin vihreää luurinkuvaa ja samalla yritin tehdä ehkä ensimmäistä kertaa vuoteen sen, mitä minun olisi kannattanut tehdä jo kauan sitten.
Puhua. Avata suuni ja muodostaa järkeviä kokonaisia sanoja siitä, miltä minusta, juuri minusta, tuntui sillä hetkellä.

Hän ei vastannut puheluun.

Sen sijaan astuin sisään pitkänmatkanbussiin, kävelin takimmaiseen penkkiriviin ja työnsin valkoiset nappikuulokkeet korviini. Yritin ajatella, vaikka mielessäni pyöri vain hänen kasvonsa. Hänen tummanvihreät silmänsä, jotka hänen hymyillessään loistivat kuin aamukasteinen karhunsammal auringonpaisteessa. Tunsin sisälläni läikehtivän, kun bussin moottorin hyrähti käytiin. Sisälläni levisi jotain hyvin tuttua, joka minun olisi pitänyt tukahduttaa mitä pikemmin sen parempi.
Ehkä jännitys hänen suhtautumisestaan soitettuun puheluun, ehkä hymy, jonka hän oli luonut sinä iltana teki minulle vain kepposia, mutta ajatus pääsi kuitenkin livahtamaan mieleeni. Entä jos minä ansaitsisin toisen tilaisuuden?

Entä, jos olisin vain tarpeeksi hyvä hänelle niin ehkä kaikki kauneus ja onni, mitä meillä oli ollut vuosi sitten, ehkä se kaikki muuttuisi pysyväksi?

Antaessani itseni etsiä tuttuja maamerkkejä maaseudunmaisemasta, kännykässäni välähti ilmoitusvalo. Se oli viesti häneltä. Tekstasin hänelle mökin osoitteen, sanoin tarvitsevani apua.