joylandgirl19.7.2017 15:23
1/14
Novelli: Kumpa meitä ei olisikaan

Oon iha hermorauniona tän julkaisemisen takia, koska en oo ikinä antanu kenekään lukee mitää mun tekstejä. Pakko tää on silti joskus tehä, jos haluun palautetta. Toivottavasti tykkäätte!

_______
Luku 1

Miltäköhän tuntuisi tipahtaa tästä? Katselen mattoparvekkeelta kahta kerrosta alemmille betoniportaille, jotka huokuvat kylmyyttä. Nojaan parvekkeen reunan yli ja yritän nähdä alaovelle, mutta parvekkeen sininen reuna on liian korkea. Tupakkani tulipesä loistaa vetäessä tappavaa savua sisuksiini. Otan tupakan pois rohtuneilta huuliltani ja hitaasti, mutta varmasti vedän savun keuhkoihini. Katselen puiden latvoja ja mietin, miten ihminen voi yhtä aikaa olla onnellinen, mutta silti niin rikki. Puhallan savun hitaasti ulos ja katselen savukiehkuroiden nousua korkealle taivaalle ennen kuin ne haihtuvat jäljettömiin. Savu katoaa samalla tavalla kuin ihmiset. Yhtenä hetkenä niin näkyvä, mutta toisena kaikki on taas ennallaan eikä maailma muuttunut mihinkään savun kadotessa.

Heitän tumppini alas ja katson sen kieppumista ennen sen laskeutumista portaille. Tumppi vierii kolme betoniporrasta alemmas, mutta ei koskaan saavuta maata. Tumppi pysähtyy hitaasti alimmalle portaalle yksinäisenä, mutta olemassa olevana.

Avaan parvekkeen oven mahdollisimman hiljaa, jotta en herättäisi muitakin ihmisiä. Olen tottunut, että olen ainoa, joka on tähän aikaan hereillä. Kävelen muutaman portaan ja hitaasti ja varovasti työnnän avaimen lukkoon. Käännän avainta ja rauhallisesti painan kahvan alas. Toivottavasti äitini ei herää. Hän ei vieläkään tiedä, että poltan. Ainakin uskon, että hän ei tiedä.

Hiivin kengät jalassa makuuhuoneeseeni ja painan oven kiinni. Otan kengät pois jalastani ja heitän ne huoneen nurkkaan. Riisun mustan hupparini ja vaalean siniset farkkuni. Heitän molemmat penkille, jonka päällä on huojuva kasa likaisia ja puhtaita vaatteita. Kömmin peiton alle ja avaan puhelimeni näppäinlukon. Painan pääni vaalealle tyynylle ja selaan facebookia. Menen messengeriin ja kirjoitan viestin Ilmarille.
”Voidaanko juoda huomenna mulla on käty.” Lähetän viestin ja katson kelloa. 4:14. Sammutan yöpöydälläni palaneen valon ja ummistan silmäni.

Aurinko paistaa sokaisevana verhojeni välistä. Kuulen pikkuveljeni ja äitini äänen. Avaan hitaasti silmäni, mutta auringon kirkkaus polttaa niitä. Laitan silmäni uudestaan kiinni ja huokaisen syvään. Tiedän, että olen taas nukkunut koko päivän. Kuulen kaksi rauhallista koputusta ovellani. Ovi aukeaa hitaasti ja äitini tummat hiukset kehystävät hänen hymyileviä kasvojaan.
”Sara, olisiko jo aika herätä? Kello on melkein kolme”, äitini sanoo ja astuu sisälle huoneeseeni. Hän kävelee hitaasti sänkyni viereen ja istahtaa reunalle. Tunnen hänen painonsa vieressäni ja avaan hitaasti silmäni.
”Olen jo hereillä, tuun kohta aamupalalle”, sanon unesta käheällä äänellä. Yskin pari kertaa ja samalla nousen hitaasti unesta kankeiden käsieni varaan. Äiti silittää peiton alla olevia jalkojani ja nousee hitaasti ylös. Hän lähtee kävelemään kohti ovea katsellessaan huoneessani vallitsevaa sekasortoa. Äiti kävelee ovesta ja vetää oven perässään kiinni.

Nousen istumaan sänkyni laidalle ja käärin peiton hartioideni ympärille. Kylmät väreet kulkevat pitkin jalkojani niiden osuessa kylmälle lattialle. Onneksi on perjantai. Äiti ja pikkuveli lähtevät tänään Savonlinnaan äidin miehen luo. Saan olla yksin koko yön. Saan olla sinun kanssasi koko yön. Pudistelen päätäni ajatukselle. En saa ajatella näin. Minulla on poikaystävä, joka rakastaa minua enemmän kuin mitään. Emme ole puhuneet hänen kanssaan viikkoon viimeisen riidan jälkeen, mutta tiedän hänen silti olevan jossain rakastamassa minua.

Nousen sängyn laidalta ja heitän peiton myttyyn sänkyyni seinän viereen. Raahustan lähemmäs ovea ja kyykistyn noukkimaan lattialta vaaleansiniset sortsini. Ilmarin sortsit. Puen sortsit jalkaani ja kävelen keittiöön. Istun pöydän ääreen, johon äitini on kattanut minulle aamupalan valmiiksi. Voitelen leivät hitaasti ja otan siitä pienin haukun.
”Me lähdemme kohta, pärjäätkö jos jätän sulle 50?”, äiti kysyy laittaessaan leipätarvikkeita takaisin jääkaappiin selkä minuun päin.
”Pärjään”, mumisen syömisen lomassa.

Istun sohvalla katsellessani dokumenttia valaiden elämästä. Hörppään ison kulauksen jo väljähtyneestä kaljasta. Minua puistattaa, mutta hillitsen puistatuksen ja otan toisen kulauksen heti ensimmäisen perään. Kalja on jo lämmennyt ja kaikki hapot ovat kadonneet. Katselen kaljatölkkiä arvioivasti ja päätän kaataa loput pois. En tule saamaan kaljalla haluttua vaikutusta. Asetan kaljan kuitenkin vielä hetkeksi sohvapöydälle ja päätän käytä tupakalla. Kävelen parvekkeen ovelle ja juuri, kun olen tarttumassa kahvaan ovikello soi. Huokaan syvään ja käännyn kävelemään kohti ovea.