Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

septumsempra2.5.2018 20:15
1/9
Novelli: Kiinanruusu

Löysin vanhan novellini jota kirjoitin (ja julkaisin) muutama vuosi takaperin, ihan nyt huvin vuoksi ajattelin että heittäisin sen tännekin D: jos jaksaisin pitkästä aikaa kirjoittaa jotain uuttakin?

Kommentti on tervetullutta, kritiikkikin huolimatta siitä että novelli on vanha ja jo omastakin mielestäni paikoin hyvinkin parantelua vailla. Jos nyt jotakuta kiinnostaisi lukea edes.

___
Kiinanruusu, osa 1.



”Markus, Markus kuuletko sä mua?!”
Se oli Santtu. Mä havahduin horroksestani, olin kai tuijottanut samaan kohtaan luokan seinässä jo vähän turhankin kauan. Santtu mottasi mua olkapäähän ja käännyin kiukkuisena sen puoleen.
”Niin mitä?”, mä murahdin. Santtu virnisti ilkikurinen pilke haaleanruskeissa silmissään.
”Ketä se ajattelee, kun on noin in lööv-ilme naamalla?” se sanoi. Pari muuta jätkää kuuli ja naurahti.
”En ketään, kunhan olin ajatuksissani”, tokaisin ja käännyin takaisin tehtävämonisteeni ääreen.

Aikaa tehdä monistetta oli annettu suurin piirtein vartti, ja kuluneen kymmenen minuutin aikana olin saanut tehtyä juuri ja juuri kaksi ensimmäistä ja helpointa tehtävää.
Pirun ruotsi, mä ajattelin ja suttailin monisteen reunoille epämääräisiä tikku-ukkeleita. Mulla ei ollut hajuakaan, kuinka jatkaa seuraavissa tehtävissä. Mitä väliä edes? Pari luokan tyttöä oli saanut jo monisteensa valmiiksi, ne juttelivat keskenään ja nauraa hihittivät ärsyttävästi. Opettaja katsoi niitä pahasti neliskulmaisten silmälasiensa takaa, muttei sanonut mitään, vaan kumartui koneensa ääreen näpyttelemään. Jos mä ja Santtu oltaisiin puheltu samalla lailla, siitä olisi jo huomautettu.
”Mikä apuverbi tossa pitäis olla?”, Santtu kysyi ja näytti ensimmäisen tehtävän kohtaa.
”En mä tiedä” huokaisin ja jatkoin ei-minkään tekemistä.



Välituntikellot soi, vihdoinkin. Ope yritti epätoivoisesti huudella viimeisiä läksytehtäviä, kun puoli luokkaa oli jo juossut ulos vapaille maille. Mä laahustin tavalliseen tapaani ilmeettömänä kohti seuraavan tunnin luokkaa väistellen pikkuoppilaita, metri viiskytsenttisiä seiskaluokan teiniprinsessoja ja itsevarmoja helari-scoottari-jonneja. Istuin vapaalle käytävän penkille joidenkin semisuosittujen lähettyville ja kuuntelin, kun Santtu vieressäni puheli jollekulle kasiluokkaiselle. Suljin korvani hälyltä ja keskityin selailemaan kännykällä nettiä.

Opettajanhuoneen ovi aukesi. Viime tunnin opettaja asteli korot kopisten käytävälle ja silmäili epäileväisesti meluisimpia poikia. Se tuhahti jotain itsekseen ja kopisteli meidän ohitse perässään pieni kööri oppilaita muilta luokilta. Jos mä en väärin muistanut, niin siinä kulki oppilaskunnan hallitus.
Mutta sittenhän…

Mä kiinnitin niihin enemmän huomiota. Jep, sekin kulki mukana, piti melkein jonona kulkevan ryhmän perää hieman tärkeän näköisenä ja jutteli pitkän, paperipinoa kantavan jätkän kanssa. Niillä taisi olla kiivas keskustelu meneillään, se huudahti jotain ja nauraa helähti päälle. Ihan sen tapaista.
No nyt mä oon sekasin. Mä muistelen jonkin normi asian olevan jonkun täysrandomin ”tapaista”…

Mä en ollut varmaan koskaan tavannut yhtä iloista tyyppiä. Se hymyili varmaan kaksneljä seitsemän ja sen nauru jäi soimaan päähän pitkäksi aikaa. Sillä oli siniset tuikkivat silmät; olisi kieltämättä ollut mielenkiintoista tietää, minkälaisia ajatuksia niiden silmien takana risteili. Se kulki käytävillä joskus sen pitkän kaverinsa kanssa, joskus sen oudon punapään.
Istui ruokalassa pökerryttävän monen ja monenlaisen ihmisen kanssa. Ja hymyili kaikille.

Muttei koskaan mulle. Ei nytkään.



”Illalla peli, muista!”, Santtu huikkasi ja hyppäsi mustan joponsa selkään.
”Jep”, huusin ja katsoin kun sen tumma hahmo katosi lähikaupan nurkan taa. Mun ohi kulki kello kahden oppilaita ja pari opettajaakin, bussin kyydissä, pyöräillen, kävellen. Mä matelin eteenpäin ja kastuin sateessa. Emäntä oli aamulla kehottanut ottamaan sontikan, mutta mitä mä sellaisella. Satoi melkein vaakasuoraan, ei siitä olisi ollut suuremmin hyötyä.
Kengistäkin meni vesi läpi.

Syksy, tuhahdin. Mua ärsytti ja vitutti varmaan kaikki maailman asiat. Hävettää myöntää, mutta mä olin vilkaissut sen lukkaria. Silläkin piti loppua kahdelta, mutta ei se ollut mennyt vielä mun ohi. Missä se mahtoi olla..?
Miks se mua kiinnostais?
Kyllä se kiinnosti, ainakin vähän.

Bussipysäkillä ei ollut muita kuin joku vanha harvahiuksinen papparainen ja keski-ikäinen nainen kauppakasseineen. Pappa poltteli tupakkaa ja katseli vähän väliä taivaalle, nainen näytti väsyneeltä ja elämäänsä kyllästyneeltä. Enempää huomioita en jaksanut näistä kahdesta tehdä, mutta jotenkin mä säälin molempia.
Istuin pysäkin penkille reppu selässäni ja katselin kengänkärkiäni. Mielessä kävi ajatus papparaiselle juttelemisesta, se olisi ehkä saanut ihan uuden kuvan tästä ”nykyajan nuorisosta”, mutta en sittenkään jaksanut. Mitä mä olisin edes voinut sanoa?
Kaunis päivä tänään. Jos ei oteta huomioon sitä, että on hemmetin kylmä ja sataa kaatamalla.
Niinpä niin.

Naisen bussi tuli. Seurasin ilmeettömänä, kun se kokosi kaikki neljä kassiaan ja kipusi vähän puuskuttaen parhaat päivänsä nähneen bussinrahjan kyytiin. Puhahtaen linjuri lähti liikkeelle, roiskutti vähän lisää kuraa mun kengille ja papparaisen jalkojen juuressa nököttävälle ruskealle Fjällräven-repulle ja kaahasi hieman liian lujaa kohti kaupungin keskustaa.

”Sinne meni”, pappa mutisi ja puhalteli tupakansavua ilmaan. Vilkaisin sitä vähän ihmeissäni. Mitä ton päässä sitten liikkuu?

Katsoin tien toiselle puolelle. Se käveli siellä, pyörätiellä, äänettömänä ja vähän häilyväisenä kuin haamu.
Se ei huomannut mua, mä huomasin sen. Säpsähdin vähän.
Se kulki, ihme kyllä, yksinään, laukku olallaan ja näytti apaattiselta.
Sääkö sen tekee? Mikä sillä nyt on?
Se tuijotti maahan ja raahusti eteenpäin. Tummanruskea sateen lytistämä tukka oli valahtanut sen silmille. Se oli aika surkea näky, harmaata maisemaa vasten. Ei sitä voinut katsoa, muttei olla katsomattakaan.