ILOVEFOOD30.5.2017 16:11
1/3
Novelli: keuhkosyöpäni

Sanotaan, että kesässä kerkeää tapahtumaan paljon.10 vuotta sitten kesällä minulle todettiin asteen kolme keuhkosyöpä. Tilanne oli silloin kriittinen, mutta syöpä saatiin hallintaan ihan hyvin. Olen nyt 17- vuotias Hanna, ja tässä on minun kesä.

Lentokoneen laskeuduttua Lontoon maan kamaralle huudahdin vahingossa todella kovaan ääneen. Anna, paras kaverini, sielun siskoni rauhoitteli minua. Matkalle oli täytynyt tehdä erikoisvalmisteluja sairaalan sekä lentokoneen kanssa, koska kannan tällä hetkelläkin happiviiksiä. Syöpä on tällä hetkellä ihan hyvin hallinnassa, mutta lääkäreiden ennustuksien mukaan, sitä ei saada kokonaan pois. ‘’Siihen tarvitaan aikamoinen ihme’’ kaikki toistavat, kun vanhempani kyselevät ennusteesta. Olen itse alkanut jo näiden kymmenen vuoden aikana hyväksymään koko syöpä asian. Tiedän etten elä välttämättä 30 ikävuotta vanhemmaksi, jos sinnekään. Siksi aion nauttia tästä kesästä parhaan ystäväni kanssa.

Laukkaamme ulos lentokoneesta ihmisten tuijotellessa meitä. Luemme lentokentän kylttejä, jotka ovat tietenkin englanniksi. ‘’Miksei kaikkia kylttejä ympäri maailmaa voitais kirjottaa suomeks?’’ Anna tokaisee. Anna on erittäin huono englannissa, vaikka on käynyt kouluja paljon enemmän kuin minä. Meillä on Annan kanssa tapana katsella poikia ja miehiä jos ollaan yhdessä. Meillä on niille oikeestaan peitenimikin. Kivi. Näen yhden nuoren pojan katselemassa meidän suuntaan. En tietenkään ole varma katsooko se meitä oikeasti, mutta tokaisen ‘’Anna toi poika kattoo meitä, ja se on aika kivi.’’ ‘’Oikeesti, missä?’’ Anna kysyy, Anna on aina tosi innoissaan kaikista poika ja mies jutuista, en nyt sano etten itse olisi mutta… niin…
Anna huomaa pojan jota tarkoitan, ja aloittaa hetkessä tuijotuksen. ‘’Anna älä, oikeesti, toi on noloa!’’
‘’Hei kato se tulee tänne!’’ Anna huudahtaa.
(käänsin tän seuraavan keskustelun nyt suomeks, mut siis se käydään englanniksi)
‘’Hei tytöt’’ tummahiuksinen poika kysyy, ja me tietysti esitämme niinkuin emme olisi häntä huomanneetkaan.
‘’Ai hei’’ vilkuilemme salaa toisiamme sivusilmällä, ja yritämme pidättää naurua.
‘’Te ette taida olla täältä päin’’
‘’Nojuu ei olla ei, me tullaan suomesta, ja tullaan nyt koko kesäksi tänne kahdestaan’’
‘’Ai okei. Mut jos saan udella niin mikä sulla on tossa nenässä?’’
‘’Ne on happiviikset, mulla on kolmannen asteen keuhkosyöpä, joka ei oo vielä levinnyt toiseen keuhkoon, joten odotan nyt uutta keuhkoa.’’
‘’Aa, juu sori ku kysyin, mut mitkäs teijän nimet muuten on?’’
‘’Mä olen Hanna, ja toi on mun sisko Anna’’
‘’Ai te ootte siskoja, ette kyl yhtään näytä että olisitte.’’ Poika kysyy. Tottahan se on mulla on vaaleat luonnonkiharat puolipitkät hiukset, ja Annalla on tosi tummanruskeat aika suorat lyhyet hiukset. ‘’Mä olen muuten Mike’’
‘’Ei me siis oikeesti olla siskoja mut siis ‘’not sisters by blood, but sisters by heart’’
Jatkamme jutustelua Miken kanssa lentokentällä kun odottelemme laukkujamme. Mike vaikuttaa yllättävän mukavalta, ja onhan se komeekin. Vaihdamme puhelinnumeroita keskenämme, koska Mike lupasi näyttää meille Lontoota.

Asumme koko kesän asunnossa Lontoon keskustan lähettyvillä. Äiti päästi meidät lähtemään kahdestaan vain sillä ehdolla, että sairaala on lähellä, ja äiti myös piti Annalle tunnin mittaisen luennon, jonka aiheena oli ‘’mitä teet kun Hanna ei saa happea’’. Kun pääsemme rappukäytävään, katsomme Annan puhelimen sähköpostista talomme kerroksen ja numeron.
‘’Kerros 6 ja asunto 23.’’ Anna tokaisee. Etsimme katseellamme hissiä, mutta sitä ei näy löytyvän.
‘’Eiks täällä oikeesti oo hissiä!’’ kysyn järkyttyneenä. Minun on erittäin vaikea kiivetä portaita, ja vielä kuudenteen kerrokseen!
‘’Ei näy. Voi paska mitä me nyt tehää?’’
‘’Kyl mä voin kiivetä noita portaita, ei se oo niin iso juttu!’’
‘’Et muuten varmasti kiipee.’’ Saan kuitenkin Annan suostuteltua portaisiin. Viidennessä kerroksessa katsomme kelloa. Matkassa viideteen kerrokseen oli mennyt jo vartti. Kuudennen kerroksen ensimmäisellä portaalla kaikki sumenee. En muista siitä hetkestä mitään muuta kuin kolauksen, Annan huudon ja sen, etten saanut enää hengitettyä. Menetän tajuntani ja lyön pääni portaikon kaiteeseen. Sitten kaikki on vain ihan mustaa.


- Tää on joku minkä nyt äkkii väsäsin kun oli kirjotus inspis :D Vähä mielipiteitä jos sais? Kirjotan tätä myös aika pitkälti oman kokemuksen pohjalta et vähä niinku ''mun kesä lontoossa'' :D Vaikka toki oon tätä muunnellu.