Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

lentsikkabanaani2.8.2018 15:50
1/3
Novelli: kahden vaiheilla

Oon siis ihan uusi kirjoittaja, joten pahoittelen heti etukäteen mahdollisia kielioppivirheitä!!

Luku 1:

Herään kellon inhottavaan huutoon korvani juuressa, ja painan tapani mukaan torkkua jo varmaan kymmenettä kertaa, mikä tarkoittaa sitä, että olen taas myöhässä aikataulusta. Nousen istumaan sänkyni reunalle katsoen itseäni suoraa edessäni olevasta peilistä. Kauhea näky, siis ihan hirveä. Silmäpussit roikkuvat, kuin jonkun hipin housut, ja hiukset sojottavat joka suuntaan, kuin Allu Tuppuraisella. Nousen tapani mukaan erittäin hitaasti, ja kirjaimellisesti raahaudun huoneeni jo valmiina auki olevalle ovelle. Äidillä on nimittäin tapana käydä aina aamuisin seitsemän jälkeen se avaamassa, jotta en muka nukkuisi koko päivää, eihän se mitään auta, mutta antaa aukoa jos se niin haluaa. Painelen suoraan kahvinkeittimen luo, nappaan lempikahvini kaapista, ja alan mittailla vettä keittimeen. Päässäni raksuttaa tällä hetkellä vain kaksi asiaa, ensimmäinen koulupäivä ja se, että kuinka paljon keitän kahvia. Päätän kuitenkin keittää kuusi kuppia, ihan vain ensimmäisen koulupäivän kunniaksi.

Istun keittiön suuren pöydän ääreen kuuman kahvikuppini kanssa. Juon kahvini aina muista, siis ihan aina, maidon kanssa kaikki maku katoaa kuin pieru Saharaan, sokerin kanssa siitä tulee ällömakeaa, ja mitään muuta en voisi koskaan edes kuvitella tunkevani ihanan kofeiinipommini sekaan. Olen aina yksin kotona aamuisin, ihanaa. Äiti lähtee töihin aamulla puoli kahdeksaksi, ja muita täällä ei sitten asukaan. Isä jäi Helsinkiin uuden kusipää naisensa kanssa. Tai onhan meillä kaloja, mutta eipä niistä paljon iloa ole, eivätkä onneksi pidä mitään ääntä.

Samalla kun astun ulos kerrostaloasuntomme pienestä ovesta, työnnän kuulokkeita syvälle korviini. Nappaan Spotifyn päälle, ja painan hissinappia. Me asutaan kyllä toisessa kerroksessa, mutta aamuisin jalkojen voimat eivät kestä koulumatkan kävelyä, ja portaiden kävelyä saman kahdenkymmenen minuutin aikana. Koska olen myöhässä (niin kuin aina), juoksen kolmannen kahvikuppini kanssa kohti koulua. Kävin aikaisemmin katsomassa kaikista lyhyimmän reitin koululle, jotta maanantaiaamuna ei tarvitsisi eksyä Tampereen keskustaan.
- Älkää nyt päälle ajako!, huudan muutamalle autolle, kun juoksen pitkin suojateitä ja jalkakäytäviä. Jokainen ’’lähellä’’ tilanne on ihan oma vikani, mutta nyt ei ole aikaa pysähtyä, autoilijoiden pitäisi tajuta se kun joku juoksee kahvikupin ja reppunsa kanssa pitkin maailmaa, eikä tiedä yhtään minne on edes menossa.

Vihdoin luokkaan päästyäni näen ensimmäistä kertaa luokkalaiseni. En ole onneksi ainoa uusi, tai ainakin opettaja sanoi niin, kun soitti mulle ennen kesälomaa. Punahiuksinen isonenäinen tyttö istuu edessäni, vihreäsilmäinen blondi poika takanani, ja oikealla puolellani istuu aika todella hyvännäköinen brunette jätkä. Odotan innolla esittelykierrosta, jotta saisin tietää tämän komistuksen nimen. Oon varmaan ihan kauhea ihminen, kun katselen muita miehiä, vaikka poikaystäväni asuu Helsingissä. En ole kuitenkaan ihan varma siitä, tuleeko tämä kaukosuhde juttu edes toimimaan, ollaan kumminki oltu yhdessä vasta kolme kuukautta, joten ei tässä nyt vielä mistään ikuisesta tosirakkaudesta ole kyse. Pettämään en kuitenkaan ketään aio ruveta, että jos tuntuu siltä, että löytäisin Tampereelta jonkun mukavan ja asiallisen pojan ja meillä synkkaisi, kertoisin kyllä tästä Mikolle, ennen kuin mitään kerkeäisi tapahtua.

Esittelykierros alkaa, älyttömän tylsää. Jokainen kertoo oman nimensä ja harrastuksensa. Mietin tarkkaan mitä sanon kun mun vuoro tulee, koska en todellakaan halua nolata itseäni koko luokan edessä, ja vielä ensimmäisenä päivänä.




//kerro ihmeessä mielipiteesi, ja mitä voisin mahdollisesti parantaa! :)