Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

Daiju21.4.2017 19:32
1/2
Novelli: Ikuinen unohdus

He riitelevät. Huutavat toisilleen naamat punaisina. En ole ikinä ymmärtänyt, miten he oikein jaksoivat. Ensin käveltiin käsi kädessä ja suukoteltiin vähän väliä. Nyt hymyt olivat kadonneet kauas pois jättäen jäljelle vaan syystuulen mukanaan tuoman kylmyyden. Se sai myös minut hyvin, hyvin surulliseksi.
Sitten tyttö lyö poikaa. Vaaleat kiharat heilahtavat ja poski alkaa punertaa. Pojan ilme muuttuu vihaisesta hämmentyneeksi muutamassa sekunnissa. Tyttö ei jää kuitenkaan odottamaan ystävänsä vastausta. Kyyneleet valuvat kimaltavani pitkin poskia ja tipahtelevat maahan kauniina kuin sadepisarat.
Tyttö juoksee ohitseni. Vilkaisen vielä hämmentyneenä tiellä seisovaa poikaa. Tämä ei enää minua kiinnosta, joten lähden seuraamaan tyttöä syvemmälle metsään. Se on minun metsäni, minun ikioma valtakuntani. Tyttö saa kuitenkin tulla, jos haluaa. Metsän vehreään syliin mahtuu kyllä.
Seuraan tyttöä vähän matkan päässä aikiolle asti. Siellä hän istuu kannolle ja hautaa kauniit kasvonsa käsiin. Kapeat hartiat nykivät saaden tummat hiukset laineilemaan. Hän näyttää niin pieneltä ja hauraalta istuessaan siinä kannolla, nyyhkäysten ravistelemana. Metsä humisee lohduttavaa sävelmäänsä, mutta tytön kyynelille ei näy loppua.
Jostain kaukaa kuuluu pojan ääni. Tyttö ei näytä kuulevan sitä, mutta minun korvani ovatkin tarkemmat. Poika vain huutaa, huutaa, huutaa. Jätän hänet kuitenkin huomiotta, suljen pienen kuplamme ulkopuolelle. Tämä on meidän kuplamme, meidän maailmamme. Metsän humina kantautuu vain meidän korviimme eikä kenenkään muun.
Käännän katseeni takaisin tyttöön. Hän on hiukan rauhoittunut, piirtää sormellaan ympyrää kannon reunaan. Ympäri, ympäri, ympäri. Liike tuudittaa minut hetkeksi suloiseen aistittomuuteen, rauhoittaa levotonta sydäntäni. Pidän siitä, pidän tytöstä. Toivottavasti hän ei koskaan jätä minua yksin.
Minun tekee mieli laulaa. Laulan aina silloin, kun minun tekee mieli ja niin teen nytkin. Suljen silmäni, annan ääneni liittyä metsän hiljaiseen kuoroon. Laulan kauniimmin kuin kukaan muu, koskettavammin kuin yksikään toinen. Saatan melkein tuntea tyttöön leviävän rauhan ja se saa minut hymyilemään. Ehkä hänkin pitää minusta.
“Kuka siellä oikein laulaa?” kysyy tyttö.
Annan suuni sulkeutua ja istun aivan hiljaa. “Minä”, sanon sitten.
“Laulat kauniisti.”
“Kiitos.”
Hiljaisuus laskee taas peittonsa yllemme. Ei, ei hiljaisuus. Se on metsän hiljaisuus, hauras, humiseva hiljaisuus. Me olemme hiljaa, mutta metsä ei. Se humisee, humisee, humisee. Annan ääneni jälleen soljua ulos. Huomaan kuinka tytön huulille leviää arka hymy. Minä ja metsä tuuditamme hänet valheelliseen hyvään oloon, joka ei ota aikasempaa riitaa huomioon. On vain humiseva metsä. On vain minun kaunis ääneni.
Täällä ajalla ei ole enää väliä. Tunnit, minuutit ja sekunnit hautatuvat pehmeään sammaleeseen. Kenellekään ei ole kiire, kukaan ei odota kotiin. On vain tämä yksi pieni hetki. Hetki, joka kestää ikuisuuden. Hetki, joka ei lopu koskaan.
Kyynelistä on jäänyt vain haalea muisto poskille. Tyttö pyyhkii silmiään ja katsoo ympärilleen. “Tule esiin”, hän pyytää.
“Oletko sinä varma?”
“Miksen olisi?”
“En ole kovin kaunis.”
“Ei se mitään, en minäkään.”
Ympärillämme puhaltava tuuli voimistaa metsän ääniä. Se saa meidät molemmat nostamaan katseemme korkealla kohoaviin lehdistöihin. Hymy levenee tytön kasvoilla saaden minut kateelliseksi. Hän valehtelee, kun väittää ettei ole kaunis. Hän on todella kaunis, juuri sellainen jota pojat haluavat pitää kädestä. Toisin kuin minä.
“Tule esiin”, tyttö pyytää uudestaan.
Tällä kertaa en epäröi, vaan nousen varovasti ja astun pois piilostani. Aluskasvillisuus tuntuu pehmeältä paljaiden jalkojeni alla, kun sipsutan hiljaa tytön luo. Hän katsoo minua näennäisen tyynenä. Näen miten hänen sisällään kuohuu, mutta se ei näy ulospäin. Minä inhotan tyttöä, mutta hän ei halua näyttää sitä.
Katsomme toisiamme hetken silmiin. Tytön silmät ovat illan tummentava taivas, omani ovat lähempänä raa’an munan keltuaista. Näin läheltä näen pienoiset pisamat, joita meikkikerros ei ole pystynyt peittämään. Metsä laulaa yläpuolellamme ja heiluttelee kauniin vihreitä lehtiään. Jopa harmaa taivas on kaunis. Toisin kuin minä.
Ojennan käteni tytölle. Pieni nenänpää nyrpistyy hiukan, mutta hän tarttuu käteeni silti. Hänen sileä ihonsa tuntuu niin kovin pehmoiselta ahavoituneessa kädessäni. Varovainen hymy vilahtaa taas kauniilla kasvoilla, kun lähden johdattamaan häntä metsään. Syvemmälle, syvemmälle, syvemmälle.
Metsä sulkeutuu ympärillemme kokoajan vain tiukemmin. Hieman jo sinertävää sävyä saanut taivas katoaa näkyvistä ylitsepursuavan vehreyden taakse. Ikuinen rauha laskeutuu johdattamani tytön ympärille. Hän ei kaipaa enää mitään, ei ketään. Metsä on nyt hänen kotinsa ja tulee aina olemaan. Jätän jälkeeni vain kuihtuneen kasvillisuuden janan, joka sekin kasvaa hiljalleen umpeen. Hiljalleen, hiljalleen, hiljalleen.