Tässä esikoisnovellini. Ja haluaisin jokaisen lukevan tarinan ennen muita kommentteja ja miettivän kuka on Hän. Älkää antako muiden lukijoiden kommenttien vaikuttaa omaan tulkintaanne, koska haluan kuulla kaikkien oman ajatuksen tarinasta.

Ja pyydän jo valmiiksi anteeksi kaikkia kirjoitusvirheitä!

--
1.
Hän

Aurinko nousee. Kaunis, keltainen, hymyilevä aurinko. Hiljaa se nousee yli tummien kuusten latvojen, kurkottaen kalpeita käsivarsiaan pitkin aamuista hailakansinistä taivaankantta. Sen sormet väreilevät pitkin järven pintaa kurottuen syvälle pinnan alle ja herättäen maailman sen alla eloon. Sen kultaiset kiharat hulmuavat puiden lehvästössä väreillen ja sen sirot jalat tanssivat keväänvihreässä heinikossa saaden kastepisarat sädehtimään. Koko maailma herää.

Siihen valoon herää myös Hän. Kaunis, puhdas, viaton Hän. Hiussuortuvat laskeutuvat valkean mekon rinnuksille. Lempeä tuuli saa helman hulmahtamaan, kun Hän astuu ulos, kasteiselle nurmikolle. Kuusien lehvästöjen suojissa on hämärää, mutta niiden lomasta lankeaa alas valojuovia, joissa kepeästi liitelee pölyhiukkasia ja pikkuhyönteisiä. Maahan osuessaan valojuovat saavat kasteisen sammaleen metsän pohjalla kimmeltämään kuin tuhat vihreää smaragdia.

Hiljaa Hän lähtee kävelemään avojaloin pitkin pehmeää, neulasten peittämää polkua. Koko luonto tihkuu kosteutta yön jäljiltä ja nousevan auringon lämpö alkaakin jo haihduttaa sitä, muodostaen usvahahtuvia, jotka hiljalleen lipuvat hipoen kuusten alimpia oksia.

Hetken käveltyään Hän saapuu suuren suoaukean reunaan. Suo on valtava ja puut sen vastalaidalla näyttävät kovin pieniltä. Hän lähtee tarpomaan pitkin suota, märimpiä kohtia vältellen. Silti Hän tuon tuostakin uppoaa suohon polvia myöten. Ajoin Hän joutuu pyristelemään voimiensa takaa, päästäkseen ylös jostakin suonsilmästä, mihin on milloinkin pudonnut. Kauniin mekon valkeat helmat ovat tahriintuneet turpeeseen, kasvot ja selkä ovat hiestä märät ja hiukset aivan sekaisin, eikä vastapäinen metsikkö tunnu tulleen metriäkään lähemmäs.

Hän on jo väsynyt ja hiki valuu silmiin saaden ne kyyneltymään. Hän ei ponnistelultaan huomaa lähestyviä, uhkaavan tummia pilviä, ei edes silloin kun pilvet peittävät auringon. Hän tajuaa nostaa katseensa suosta vasta kun ensimmäinen jääkylmä saderyöppy lankeaa hänen niskaansa. Hän luhistuu maahan polvilleen ja katselee ympärilleen. Rankka sade on hämärtänyt ympäristön hetkessä niin utuiseksi, ettei vastapäisestä kuusikosta ole tietoakaan. Hän pelkää menettävänsä suuntavaistonsa utuisella suolla.

Oikeastaan hänellä ei ole mitään tietoa mihin Hän on menossa. Aamulla Hänet vain valtasi tunne, että hänen oli lähdettävä. Hän ei tiennyt minne oli matkalla tai miksi, mutta jokin Hänen päässään vain ohjasi häntä eteenpäin ja tunne oikeasta suunnasta vain vahvistui, mitä pidemmälle hän eteni. Joten oikeastaan hän ei voi eksyä suunnasta. Hän tuntee sisällään taas jonkin kutsuvan häntä jatkamaan ja sen siivin hän nousee uudelleen ylös ja alkaa tarpoa yhä vetisemmäksi käyvän suon yli.

Sateesta märkä suo tuntuu imaisevan Hänet yhä syvemmälle joka askeleella. Sade piiskaa Hänen selkäänsä ja hiukset valuvat märkinä pitkin niskaa ja kasvoja ja Hänellä on jäätävän kylmä. Hän on epätoivon partaalla. Vähänväliä hän kompuroi ja kaatuu. Kun hän on taas kerran polvillaan suolla, tuntuu että viimeinenkin voimanpisara on käytetty eikä ylösnouseminen enää onnistu. Hänet valtaa epätoivo ja pakokauhu. Hän on yksin, keskellä suota, kaatosateessa ja aivan kuolemanväsynyt. Kyyneleet kihoavat silmiin jo sadannen kerran, mutta ne eivät ehdi poskille asti, kun sade jo huuhtoo ne pois.

Juuri kun viimeisetkin toivonrippeet tuntuvat valuneen sormien välistä maahan, sade alkaa hellittää. Hän nostaa katseensa ja huomaa kauempana pilvien jo rakoilevan. Siitä uutta voimaa saaneena Hän nousee taas jalkeille ja huomaa metsänkin olevan enää muutaman kivenheiton päässä. Hän lähtee rämpimään kohti kuusikon reunaa ja vihdoin, kun saavuttaa ensimmäisen puun puurajassa, hän halaa sitä niin lujasti kuin enää vain jaksaa. Hänestä tuntuu kuin olisi saapunut läpi vihollisen miinakentän läpi takaisin omalle maalleen, voittajana.

Hänen mielialansa nousee nopeasti, kun hän kuuntelee kuinka ensimmäiset linnut aloittavat varovasti laulujaan rankkasateen jälkeen. Joku heinäsirkkakin jo yrittää hiukan sirittää märässä heinikossa. Puista varisee vielä vettä Hänen niskaansa, mutta se ei haittaa, koska sade on ohi. Hän lauleskelee kulkiessaan kauniissa, nuoressa koivikossa, jonka läpi polku johtaa. Sitten polku kiertää valtavan siirtolohkareen ja nousee pienelle nyppylälle. Nyppylältä Hän näkee metsäkauriin juomassa lätäköstä, mutta Hänen lähestyessään metsäkauris kuitenkin katsoo parhaaksi poistua paikalta. Häntä hymyilyttää. Suon yksinäisyyden jälkeen hän tuntee saapuneensa taas elävien keskuuteen. Joka paikka kuhisee elämää.

Hänen hyvä mielialansa ei kuitenkaan säily kovin kauaa, sillä Hän saapuu sateesta liukkaaseen louhikkoon. . Varovasti Hän lähtee etenemään kivikossa, asetellen jalkansa kiville tarkasti välttyäkseen kaatumiselta. Kivi kiveltä Hän etenee hitaasti, mutta varmasti. Hän asettaa taas jalkansa kummalliselle kulmikkaalle kivelle ja ottaa askeleen, kivi ei kuitenkaan ole niin tukevasti paikallaan, kuin mitä se antoi odottaa ja kierähtää paikaltaan. Hän menettää tasapainonsa. Käsillään huitoen Hän yrittää saada tasapainonsa takaisin, mutta tuloksetta ja Hän rojahtaa märille, teräville kiville. Turpeen ja mudan peittämään mekkoon ilmestyy muutamia punaisia läikkiä. Hän irvistää kivusta. Hän makaa kivikossa mahallaan ja huohottaa. Kipu meinaa sumentaa hänen näkökenttänsä välillä kokonaan. Ajantaju katoaa. Kyljessä, joka on iskeytynyt isoon kiveen, tuntuu viiltävää kipua, joka tekee hengityksestä vaikeaa ja pinnallista. Ohimossa tuntuu tykytystä ja päässä jyskyttää. Koko pään täyttää vihlova kipu ja keho on aivan hervoton. Hänellä ei ole mitään tietoa kauanko on jo siinä maannut ja kauanko tulee vielä makaamaan.