Hattaratukka3.3.2018 14:00
1/2
Missä rakkaus asuu? - Lyhytnovelli

No niin nyt tämä saatiin oikeaan osoitteeseen! Jotakuinkin selvisin hapeästäni enkä kuollut vaatekkaappiin :D

Missä rakkaus asuu?


Aliina katsoi ympärilleen tammikuisessa puistossa. On pimeää, mutta hiekkapolkuja reunustavat korkeat katulamput. Puiden oksilla on lunta, joka painaa ne alas ja saa ne näyttämään kuin kotkan kaarevilta kynsiltä. Pieni pyöreä lampi keskellä puistoa on jäässä, ja jään päällä on lunta. Vaikka niityt ja ruohoalueet olivat olleetkin niin vihreitä kesällä, nyt niitä peittää valkoinen vaippa. Polkuja peittivät monet jalanjäljet, niin ihmisten kuin eläintenkin. Tunnistettavissa ainakin erikokoisia koirien tassunjälkiä ja yhdet jäniksenjäljet. Kaikki on lumen peitossa. Aivan kuin lumi olisi ottanut kaiken värin kylmään syleilyynsä ja hukuttanut ne. Mutta ei ihan, sillä kun katsoo lammesta vasemmalle, siellä näkyy punatiilisiä kerrostaloja. Joissakin ikkunoissa on valot, niiden takana lämpimässä olevat onnelliset perheet katsomassa televisiota tai käymässä nukkumaan.

Allinalle tuli vain kylmempi ja nälkäisempi olo. Hän oli heittänyt yövaatteidensa päälle vain tummansinisen ohuen takkinsa ja laittanut ruskeat maiharit nopeasti jalkoihinsa. Pipo, lämpimät hanskat ja mummon neuloma huivi jäivät. Kylmä tuulenvire kävi ikävästi hänen kaulaansa ja jalkoihinsa, ja sai hänen pitkät vaaleat hiuksensa nousemaan ylös niin että korvat kokivat tuskallista kuolemaa, mutta Alina ei enää tuntenut sitä. Hän näki katulampun alla olevan punaisen puiston penkin. Sekin oli, aivan niinkuin kaikki muukin, lumen peitossa.

Hän pyyhkäisi lumen pois penkiltä. Lumi suli hänen kädelleen ja pisteli, mutta Aliinasta se tuntui vain mukavalta. Hän pyyhkäisi sulaneen lumen takkiinsa, käännähti ja istahti penkille. Hän painoi päänsä käsiinsä ja kyynärpäät polvilleen. Aliina huokaisi. Häntä itketti,väsytti ja mahaa pisteli kiljuva nälkä. Itku ei tullut, mutta pahin oli kipi. Se tuntui ihan siltä kuin joku hänen mahansa sisällä olisi pistellyt neuloilla.

Hän yritti pyyhkiä kivun pois mielestään ja nosti päänsä ylös katsoakseen ylös taivaalle. Siellä ei näkynyt mitään. Miksi olisi? Kaupungista lähti liikaa valoa, että tähdet olisivat voineet näkyä. Nyt taivas oli tumman harmaa, valoton ja tyhjä. Aliina sulki silmänsä, pidätti hengitystään ja kuunteli. Jossain kaukana ajoi autoja. Kiihdyttävä auton ääni ja moottorin tasainen hurina kuuluivat läheiseltä autotieltä. Vastakkaisessa suunnassa haukkui kaksi koiraa, ei, kolme. Yksi haukkui kimeästi ja korkealta, kun taas toiset kovaa ja kuuluvasti. Toinen auto, kolmas. Yhtäkkiä hän kuuli lumen päällä narskuvat askeleet. Nopealla liikkeellä hän nosti päänsä ja käänsi katsomaan lähestyjää. Hän käveli varjosta katulampun valoon ja Aliinan ohitse, tosin katsoen häntä vähän kummallisesti. Täysin tuntematon, keski-ikäinen mies. Ja miehelle Aliina oli täysin tuntematon, huonosti pukeutuva teinityttö.

Kun mies oli hävinnyt Aliinan näkökentästä, hän nousi seisomaan. Mutta huono pukeutuminen kostautui, sillä hänen jalkansa eivät liikkuneet kovin hyvin, ja hän horjahti. Samassa silmänräpäyksessä tapahtuneessa liikkeessä kaikki kipu, kylmyys ja nälkä palasi kuin nyrkin iskuna Aliinan kehoon ja se tuntui niin kamalalta että hän olisi voinut huutaa. Hän ei tuntenut enää varpaitaan ja reisiä pisteli kun veri yritti alkaa taas kiertää. Mahassa vellova tyhjyys oli kaksinkertaistunut ja Aiina tunsi kuinka se syövytti häntä, kuinka inhottava ja ahdistava huuto kantautui hänen vatsastaan. Hän painautui kyykkyyn, välittämättä kylmästä lumesta. Hänen olisi pakko päästä kotiin.

Kun Aliina suoristautui hitaasti, pyyhkäisten pitkät hiussuortuvat naamaltaan ja odottaen uutta kivun iskua lihakset jännittyneinä, mitään ei tapahtunut. Ehkä se johtui pelosta, ehkä selviytymisvaistosta, mutta yhtäkkiä Aliinasta tuntui kuin hän olisi voinut juosta vaikka Espanjaan asti ja takaisin. Kaikki kipu oli hävinnyt ja kylmyyttä ei ollut. Hän käännähti ja katseli ympärilleen. Ei ketään, ei yhtään ketään. Koti, se oli ainoa asia mitä Aliina pystyi ajattelemaan. Hän pinkaisi juoksuun.

Puut, katulamput, puistonpenkit ja roskapöntöt vain viuhahtivat ohi, kun hän juoksi ulos puistosta. Hän oli törmätä nuoreen naiseen joka oli taluttamassa koiraa, mutta hän vain juoksi. Hän juoksi kunnes oli tutun rivitalon parkkipaikalla. Silloin hänet valtasi pelonsekainen tunne. Miksi hän oli tullut tänne? Ei tämä ollut hänen kotinsa enää. Tämä oli sen naisen koti joka oli sanonut ettei hän kaipaa Aliinaa enää, että Aliina saa kärsiä omista valinnoistaan. Ei hän voinut vain mennä pimpottamaan ovelle ja sanomaan että hänet oli heitetty ulos. Hän oli se joka oli riidellyt tiensä läpi jotta voisi muuttaa hänen luokseen, vaikka äiti oli sanonut niin monta kertaa että juuri näin tulisi tapahtumaan.

Miksi hän ei kuunnellut silloin? Koska hän oli tyhmä, itsekäs ja korvia myöten täynnä tunnetta jota hän luuli rakkaudeksi, mutta sitä se ei ollut. Jos hän olisi rakastanut, hän itkisi nyt. Hän itkisi, koska hän oli jättänyt hänet, heittänyt hänet pihalle kuin eläimen. Jos se olisi ollut rakkautta, se ei olisi ollut niin helposti särjettävissä. Rakkaus on myös luottamusta ja totuuden kertomista, antamista ja saamista. Aliina luotti ja antoi, unohti pyytää. Hän kertoi valheita, mutta Aliina nieli ne. Aliina on tässä se joka mokasi, ei hän.

Hänen lisäkseen edes Aliinan ystävät eivät olleet rakastaneet Alinaa, eivät tarpeeksi antaakseen anteeksi. He olivat sanoneet että Aliina oli saanut mitä oli tilannut ja katkaisseet puhelut ja ovet, kävelleet pois välittämättä kaikista Aliinan mustelmista ja ruhjeista. Joten onko täällä ketään joka oikeasti rakastaa Alinaa?

Äiti. Äidin luo hän oli juossut. Äitiin hän luotti. Äiti rakasti Aliinaa. Mutta äitiä hän oli satuttanut myös eniten kaikilla niillä sanoilla ja valheilla. Äiti ei ikinä antaisi anteeksi, ei päästäisi häntä takaisin, juuri kuten hän oli sanonutkin.