pmsbabe24.10.2016 17:53
1/4
lyhytnovelli: Hetket

Hän istuu huoneessaan ja puristaa kättään.
Ja hän tarkastelee elämäänsä; normaalin läpäisevät sosiaaliset taidot, mahtava kokonainen perhe, tarpeeksi iso kaveripiiri.
Posiitiivinen luonne, niin optimistinen että aallonpohjat ovat häivytettävissä ja harvassa.
Ei surkean näköinen.
Nauraa usein ja varsinkin itselleen.
Kaikin puolin potentiaalinen siis.
Ja vaikka hän ei tunne olevansa kokonainen, niin mitä siitä, kuka tuntisikaan.

Ja koska hän ei ole tietenkään virheetön, missä ovat hänen särmänsä, hän itse kysyy. Koska hän on taitava ja kypsä ja
1. Analysoi itseään, oppii tuntemaan itsensä.
2. Ymmärtää empatian lait, on armollinen itselleen.
3. Ei murehdi liikaa, uskoo elämän soljumiseen omalla painollaan.
Ja kun hän sitten etsii särmöjään, hän väistämättä toteaa että
1. Ehkä hän on hieman epävarma.
2. Kukaan ei ole täydellinen.
3. Hän tuntee itsensä ja tietää että etsii jostain halkeaman, kunnes löytää;
4. joten ehkä hän on hieman neuroottinen. Ja perfektionisti.
5. Eikä se edes ole yllättävää.

Hän pitää sanasta väistämättä. Se tarkoittaa että ”tottakai, sehän tiedettiin, ei se ole outoa. Ei siihen voi itse vaikuttaa, se väistämättä on niin/oli niin/tapahtuu/tapahtui.”
Väistämättä on lohdullinen.
Ja hän rakastaa lohdullisuutta, se on lämmin aineeton peitto joka päällä huulilla kareilee urhea pieni hymy, kädessä on lämmin kaakaomukillinen, joku silittää selkää ja televisiossa pyörii jotain tuttua ja kepeää.

Mutta

Missä on minun yhteyteni maailmaan hän kysyy peilikuvaltaan. Hänen kätensä pyyhkäisee peilin pintaa, hetken hän haluaa lyödä lasin rikki. Kyllä hän tietää pystyvänsä hillitsemään itsensä, mutta kuitenkin.
Hän ihmettelee silmiensä muotoa ja taputtelee poskiaan kunnes niille nousee vähän väriä.
Eikä todellakaan tajua kuinka ainutlaatuinen on.
Hän näyttää kieltä kuvajaiselleen ja napsauttaa sormiaan vaihtaakseen kohtauksen.

Mutta silti

Hän tuntee itsensä ylitsevuotavan onnelliseksi. Maailma on iso mahdollisuus, hänen jalanjälkensä voivat tulla muuttamaan asioita. Hänen sormenpäidensä sively pöydän pinnalla voi levittää hänen onnensa.

Kääntöpuolella

Juuri kun hän on oppinut olemaan välitön eivätkä lapsen kasvottomat pelot enää hyöy hänen päälleen, kun hän luulee saaneensa oikean määrän etäisyyttä, hän tuntee lamauttavan ahdistuksen. Hän istuu kippuralla kylpyhuoneen lattialla puristaen itseään kokoon. Jos hän hellittää hän pelkää haihtuvansa kovakouraiseen kipuun. Hän ei myönnä sitä, mutta hän pelkää niin että kädet tärisevät.
Hetket venyvät muodottomiksi, hän yrittää löytää sen mielihyvän ajatuksen joka vetäisi hänet ylös.
Ulkona on harmaata, vähitellen hän rentoutuu. Hän tietää että kaikki tulee olemaan hyvin. Sillä hän suojelee itseään.

Sitten joskus

Hän on ollut onnellinen. Hänen saavutuksensa eivät enää tee muutosta, seuraavat epävarmat avaavat silmänsä aamulla. Hän kumartaa ja astuu sivuun.