Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

kirahviunelmat11.5.2018 18:40
1/2
Lyhyt novelli: Se sokaisee, menettää ja kadottaa

Sadetta. Eikä hän nähnyt mitään. Hänen oli vain päästävä pakoon. Katsellessaan ympärilleen takkutukkainen nuori nainen näytti sekavalta ja hortoilevalta, vaikka hän juoksikin. Metsä jatkui jatkumistaan, eikä kukaan voisi arvata, että lähimailla olisi asutusta. Hänen ympärillään oli tämä kaunis ympäristö, jonka loiste oli himmentynyt syysyön saavuttaessa. Sateinen ilta oli luonut pieniä lammikoita tielle sekä metsikköön. Hän juoksi. Ainoastaan vaalea silkkinen yöpuku vartaloaan somistamassa, hän ryntäsi pitkin synkkää tietä eteenpäin.

Vähän matkan päässä hän selvästi näki jotain. Hän juoksi ja juoksi pyrkien selvän päämäärän luokse. Hän selvästi näki sen. Heiveröisin jaloin hän hidasti, ja askelsi sitä kohti pelko silmissä. Hän sitä lähestyessään alkoi huojua ja tuijotti mustaan asfalttiin. Hän, vain yöpuku päällä tarkasteli tuota pimeää metsätien pintaa kuin maassa olisi ollut jotain erikoista. Hänen silmänsä nykivät kuin olisi nähnyt jotain todella kirkasta.

Laskeutuessaan maahan istumaan hänen katseensa siveli maata. Hänen olemuksensa muuttui entistä enemmän sekavaksi ja poissaolevaksi tuijottaessaan maanpintaa huojuen ja silmät räpsyen. Juuri, kun hänen kätensä ehti nousta, hänen takaansa ryntäsi joku, aseenhallitsija ja todella vihainen. Mies lausui sanoja ja syövytti tytön ajatukset sanoilla, kunnes vesinorot silmillä mies otti aseen ja tähtäsi ja upotti kuulan takkutukan kalloon. Kuoleva tyttö kaatui synkälle metsätielle silmät kohti ampujaa, eikä aikaakaan, kun jäljellä oli enää yksi elossa oleva sielu.

Ilta eikä vieläkään mitään. Makaan sängylläni peittojen lomassa. Johan kertoi, että tulisi käymään kellon lyödessä kahdeksan, joten olin ajatellut kirjoittaa vähän päiväkirjaa. Kirjan avattuani kuulen puhelimestani viestiäänen, ja katsahdan yöpöydälläni olevaa kapistusta. Viesti muuttaa ajatukseni täysin. Johan kertoo haluavansa puhua jostakin. Huono omatuntoni paistaa silmistäni läpi. Muistan vielä eilisen, mutta miten Johan siitä olisi saanut tietää virheestäni. Miten minä, hyväsydämisin ihminen voin tehdä jotain sellaista. Tappaa.



Kuullessani ovikellon äänen alakerrasta säntään suoraan peiton alta ulko-ovelle. Siinä hän on. Hän, josta olen unelmoinut viimeiset viisi vuotta. Hän, jolla on maailman pehmeimmät hiukset ja maailman kaunein katse. Hän on pukeutunut huppariin, joka hieman syö fiilistäni. Eikö meidän pitänyt mennä hienoon ravintolaan? Sanoja vaihtamatta hän lampsii sisään sateiselta ja metsäiseltä pihalta. ”Tule perässäni”, sanon ottaessani Johania kädestä kiinni ja esitellessäni ylläni olevaa seksikästä silkkimekkoa. Hän riuhtaisee käden kädestäni ja tuijottaa kasvojani vihaisesti. Annan hänelle ihmettelevän ja hieman pelokkaan katseen, ja hän ei myötäile sitä, hän pikemminkin antaa minulle syytä olla vielä enemmän peloissani. Yritän esittää huvittunutta ja naurahdan ilmoille tekonaurun. Kuvittelen, kuinka hän katselee minun kauniita muotojani samettisen yöpuvun läpi. Pian kuitenkin tunnen kasvoillani kuumotuksen. Näen vain Johanin käden poskeni vieressä. Kaatuessani lattialle pitäen poskeani kämmenen alla, katson Johania itkien. 

”Mitä helvettiä olet mennyt tekemään?” Johan huutaa raivoissaan heti läimäisyn jälkeen, katsoessaan minua vihaisesti suoraan silmiin.

”Miksi sinä löit minua? Mennään yläkertaan!” Ulvahdan yrittäen peitota kipua kasvoillani.

”Vastaa minulle!” Johan karjuu eteisen matolla nyrkki vapisten.

”En minä mitään…”, sanon heiveröisellä äänelläni.

”Älä valehtele! Kuinka sinä voit tappaa noin vain ihmisen?” Johan huutaa, potkaisee minua jalkaan.

”Minun rakkauteni, Anna, kuoli takiasi!” Johan jatkaa raivosta hehkuen.

”Ei… EI… Et sinä voi sanoa noin! Minä rakastan sinua aina! AINA!” Täristen ja itkien sanon takaisin.

”Ei helvetti Mia! Olen sanonut sinulle miljoona kertaa, etten halua olla sinun kanssasi missään tekemisissä”, Johan huutaa minulle totuutta, jota en ole sulattanut viimeiseen puoliseen toista vuoteen.

”Et sinä voi noin sanoa! Me rakastamme toisiamme! Anna oli vain tiellä. Päästin hänet vain hyvään paikkaan”, selittelen Johanille kyynelien tuhrimien silmieni takaa.

”Minä tapan sinut!” Johan uhkaa, ja lähestyy minua hamuillen taskuaan.

Ei aikaakaan, kun ampaisen Johanin ohi, ja lähden juoksemaan läpi auki olleen oviaukon. Juoksen kohti metsätietä, vilkaisten välillä taakseni. Kuulen, kuinka ulko-ovi menee rajusti kiinni, ja kuinka nopeat askeleet yrittävät saavuttaa minua. Olen palasina. Märältä metsäpolulta poikkean pian suurelle kivitielle, jota pitkin juoksen kohti pohjantähteä. Yritän aina juosta mahdollisimman nopeasti, kohti pohjoista, josta äiti kertoi. Jos sinun täytyy päästä jonnekin, käytä tähtiä. Mutta en näe tähtiä. Ympärilläni oleva metsä alkaa muuttua erikoiseksi. Puut ovat sinertäviä, kiteiden peitossa, ja jalkojen alla viipottava asfaltti tuntuu jotenkin pistelevältä. Tiekin on jotenkin, vääristynyt. Niin kuin mato luikerrellessaan karkuun saalistajiaan. Juoksen joka tapauksessa niin kovaa kuin pääsen, mutta pian näen edessäni jotain. Jotain vaaleaa, liikkumatonta, mutta silti jollain tavalla elollista. Se on hahmo, joka makaa elottomana edessäni.

Se on niin häikäisevä, että sen valo valaisee koko metsän. Kävelen varovasti sen luokse, ja tunnen, kuinka kyynelvirta valuu poskeani pitkin. Miksi tein sen? Vaikka tein, silti olen häntä kauniimpi tänä iltana silkkimekko ylläni. Laskeudun maahan sen viereen, kunnes huomaan. Anna. Katselen hänen riutunutta, luurankomaista ruumistaan, vaaleita pitkiä hiuksia ja kivuliaalta näyttävää pistinhaavaa juuri sydämen kohdalla. Hän on niin kylmä. Juuri, kun olen koskemassa sydämen läpäissyttä reikää, näen varjon takanani. Varjon kautta näen Johanin kauniit piirteet ja aseen osoittamassa päätäni. Kompaistuessani jalkoihini ruumiin vieressä, kaadun, ja kuulen pojan sanovan: ”Pahuus juo itse suurimman osan omasta myrkystään. Hyvälle ihmiselle maailma on hyvä, mutta sinä olet paha, hän oli hyvä”. Tunnen vain oman verenvuotoni, --