Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

Strassi12.6.2017 14:09
1/3
Leirinuotiolla

En saa mielestäni sun palmikkoa. Se oli paksu ja oljenkeltainen, sellainen elovenamainen. Niitä nykyään harvemmin näkee.

Sun silmät oli siniset ja aina meikatut. Kerran aamulla kun törmättiin käytävällä,sä naurahdit mulle ja kaksi sekuntia mä katselin sun kasvoihin. Ei puuterin pisaraakaan, hailakanvaalea katse vailla turhaa grumeluuria. Hiukset vyöryi valtoimenaan alaselkään asti – sä naurahdit ja puikkelehdit mun ohitse pesuhuoneelle.

Kun vaan sanat ei olisi takertuneet kurkkuun.
Mä oon liian kömpelö kuvailemaan sua. Sun tapa liikkua muisutti jotakin kaurista, tai mitä tahansa hentoa ja siroa eläintä, vaikka sä silti olet niin vahva. Herkällä, haavoittuvalla tavalla. Sä tulit tänne takki auki, sä avasit itsesi maailmalle ja otit ekan päivän auringonvalon avosylin vastaan. Varmasti oisit ottanut, minutkin käsivarsillesi samaan tapaan, kuin kaikki ne lapset, jotka oli ihan hulluna suhun. Mutta sen mä tajusin vasta jälkeenpäin.

Päivät me jutusteltiin säästä jos tavattiin, ehkä jotain käytännön aikatauluista jauhettiin. Sä olit aina menossa, hypit ja juoksit, eikä sulta loppunut koskaan virta. Ne sokerihumalaiset pikkulapsetkin jäi sulle kakkoseksi, kun koko köörillä leikittiin töpselihippaa. En mä olis sua kiinni saanut, sä hyppelit juosten pakoon ihan liian lujaa.

Mutta olisit sä pysähtynyt, antanut koskettaa, jos mä vain olisin pyytänyt.
Iltaisin sä väsyit ja nojasit unisena jonkun olkapäähän. Enkä mä ikinä ehtinyt taktikoida itseäni istumaan sohvalle sun viereen.

Päivät väheni äkkiä, mä en vieläkään ymmärrä, mihin ne ehti kadota. Vielä vilkkaampaan tahtiin vierähti tää kulunut vuosi, enkä ihan totta ymmärrä, että nyt on oikeesti taas kesä. Puissa roikkuvat, paksut lehdet ei valehtele – kohta voikukatkin pöffähtää ja niitä haituvia lentelee ilmassa, ja sit aivastuttaa.

Mua jännitti koko viikko niin, että hädin tuskin nukuin. Mietin sun palmikkoa, olisiko se vielä ennallaan? Miten mä voisin elää, jos sä hypähtäisit bussista, punanen polkkatukka paisteessa kiillellen ja ylläsi jotain mitälie rytkyjä, jotka ei ollenkaan kuvastaneet sua? Oliko sulla sun kesäinen mekko, tulisitko taas ohkainen takkisi avoinna ja sanoisit hei? Muistaisitko sä mua ollenkaan?

Turhaan mä mietin, sä et ollut muuttunut hiukkaakaan. Sä hypähdit, alas bussin portailta, niinpä tietenkin. Sun kaltainen keijukainen ei voi vain astella niitä niin kuin kaikki tavalliset ihmiset. Sun hiukset oli pidentyneet sitten viimenäkemän, ja auki vapaana hulmutessaan ne taittoivat vienosti kiharaan. Oikeestaan mä pidin niistä enemmän niin. Sä muistit mut, sen näki ihan selkeesti sun katseesta. Sun hymy loisti niin, että vaan yksi asia maailmassa veti sille vertoja. Se kivenmurikka, joka kiilteli kilpaa silmies kanssa sun vasemmassa kädessä.

Me puhuttiin siitä toki porukallakin sitä viikkoa myöten. Susta tulisi viehkeä kesämorsian, se kuvitelmakin oli jo liian kaunis katsella. Mä nielin mietteeni ja hymyilin muiden mukana, mutta kun me porukalla laulettiin kitaranuotiolla ”tuu mun vaimoksein”, mun oli pakko nousta ja lähteä jakamaan korpikuusille muutama katkera kyynel.