Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

Miciboii5.4.2018 16:42
1/10
Kuolema, jota et osannut odottaa

(EI HERKILLE) Tässä olis siis mun eka tarina mitä oon kirjoittanut ja julkaissut. Arvostaisin todella, jos jaksaisitte lukea tämän loppuun ja kommentoida vielä mahdollisia kehuja ja kritiikkiä :)

"Misha" särkynyt huutoni kiiti metsässä laukauksen kaiun kanssa kilpaillen, mutta kukaan ei ollut enää kuulemassa.

Korviini oli kantautunut vaimeaa murinaa, ja pian näin kuin metsän siimeksestä tuli valtava lähes karhun kokoinen agressiivinen tumma koira hyökäten heti narttukoirani Mishan kimppuun, ajaen sen erilleen muista. Misha pinkoi pois luotamme vieras koira kintereillään ja hetken karmivan hiljaisuuden jälkeen ilmoille kajahti laukaus. Kuin refleksistä huusin paniikissa Mishaa, mutta vastaukseksi sain vain tuulen valittavan ulvonnan. Kova ääni oli kuitenkin jo valmiiksi hermostuneelle ratsulleni Goljatille liikaa ja pidättelyistäni huolimatta se säntäsi hurjaan neliin kohti Sysi - ja Aarnimetsän halkaisevaa porttia. Ori ei hiljentänyt portillekkaan vaan lisäten vauhtia se hyppäsi yli valtavalla loikalla, ja jatkoi edelleen laukaten Aarnimetsää pitkin kohti kotia. Goljat rauhottui käyntiin vasta kun tuttu talli ja koti pilkottivat puiden välistä.

     "Onks sul kaikki hyvin Rita? Sä näytät tosi kalpeelle... Hetkinen, missä Misha on?" Kaverini Leo haki heti tultuamme katseellaan koiraa ja odotti tuttua haukahdusta, jolla sen oli tapana tervehtiä. Laskeuduin hevosen selästä ja jalkani olivat pettää, mutta poika ehti juuri ja juuri ottaa minusta kiinni. "Ei hätää..." Tuo kuiskasi samalla kun piteli minua halaten.

     Tuuli ulvoi taas voimakkaasti ihan kuin se olisi yrittänyt varottaa meitä menemästä Sysimetsän puolelle. Ja näin jälkeenpäin meidän olisikin kannattanut pysyä kaukana metsästä, eikä lähteä etsimään koiraani, mutta myöhäistähän se oli. Olin saanut lainaan ratsukseni Bambin, sillä Goljatia ei olisi saanut takaisin metsään kirveelläkään. Leo ratsasti taasen omalla pienellä ponillaan Tigeralla. Portti natisi uhkaavasti kun lähestyimme sitä. Painostava ilmapiiri tunketui syvälle sisimpääni heti saapuessamme portin pimeämmälle puolelle. Puiden oksat näyttivät luisevilta muhkuraisilta sormilta, jotka olisivat takertuneet meihin heti kävellessämme niiden alta. Ne olisivat riistäneet henkemme hitaasti kiduttaen. Jatkoimme matkaamme kohti vanhaa kaivoa, ja me molemmat aloimme kuulla sekä nähdä harhoja. Kuulimme lapsen itkua. Ympäri metsää. Se kirkui korvia raastavasti, kuin sitä olisi satutettu. Puiden takana vilisi tummia hahmoja ja hengitykseni muuttui koko ajan raskaammaksi. Tuntui kuin en olisi saanut enää ollenkaan happea. Puristin silmiäni paniikissa kiinni ja yhtäkkiä... Yhtäkkiä kaikki oli normaalisti lukuunottamatta sitä, että olimme kävelemässä kohti julmaa kuolemaamme. Viimeistään nyt meidän olisi pitänyt kääntyä pois.

     Pian olimme saapuneet kaivolle ja huomasin maassa liiankin tutun näköisen elottoman karvamytyn. Olisin tunnistanut sen sokeanakin. Se oli rakas Mishani. Laskeuduin ratsuni selästä ja juoksin koirani luokse. Sillä oli rinnassaan inhoittava ampumahaava ja veri oli tahrinut mustanruskean takkuisen turkin. Mishan silmissä oli tyhjä lasittunut katse, ei tippaakaan sitä intoa mikä sillä oli aina ollut. Minun oli vaikea ajatella. Se oli poissa, enkä näkisi enää koskaan sen iloisia nappisilmiä tai voisi silitellä sen pehmoista turkkia. Kyyneleet pakenivat silmistäni väkisin ja vierähtivät hiljaa poskilleni.

     Käännyin katsomaan Leota ja tuon kasvoilla oli oudon rento, jopa väsynyt ilme ja yhtäkkiä poika vain luisui velttona Tigeran selästä alas ja jäi maahan makaamaan. Vasta silloin huomasin ratsukon takana olleet kaksi pelottavan näköistä miestä. Toinen heistä ampui pistoolillaan ilmaan ja säikähtäneet hevosemme kiitivät pois paikalta. Huomasin rotevammalla miehellä ruiskun kädessään ja yritin lähteä juosten pakoon, miettimättä ollenkaan kuinka helppoa olisi vain ampua selkääni. Joka tapauksessa matkani loppui lyhyeen, sillä taakseni oli hiipinyt tuo sama koira, minkä olin aikaisemmin nähnyt. Muristen tuo jättiläinen ajoi minua kohti miehiä samalla kun miehet opastivat sitä ja pian tunsin piston kaulassani ja kuulin viimeiset sanat ennen kun vaivuin syvään uneen. "Sun on turha yrittää paeta..."

     Heräsin ja tunsin ensimmäiseksi kireät köydet ranteissani. Raotin silmiäni ja huomasin olevani jossain huoneessa. Seinät olivat betonia kuin myös lattia. Ja jymäkkä rautaovi estämässä pakoni. Ainut valoni oli katosta roikkuva himmeä ja vanhan näköinen hehkulamppu. Ei ainuttakaan huonekalua piristämässä huoneen ankeutta tai edes ikkunaa. Pelkäsin kuitenkin eniten, että he olivat tehneet Leolle jotain. Itkin surkeana ja heikkona lattialla Mishan takia kunnes, olin liian väsynyt pysyäkseni hereillä ja nukahdin.

     Minulla ei ollut mitään tietoa kauanko olin täällä ollut. Päiviä, kenties viikkoja. Makasin vain lattialla odottaen, että surkea elämäni päättyisi. Miehet kiduttivat minua pitäen minut juuri ja juuri hengissä, mutta viemällä ihmisyyteni täysin. En tuntenut olevani enää ihminen. Olin eläin. Olin eläin, joka eli lyhyen elämänsä viimeisetkin hetket hetket vankeudessa tiedottomana muusta maailmasta ja jolle heitettiin ruokaa sen verran, ettei se ihan nääntyisi nälkään.

     Havahduin savuun. Olin eri huoneessa ja minut oli sidottu puiseen pöytään, etten edes harkitsisi pakoa. Ympärilläni riehui hurja liekkimeri. En tiennyt oliko se todellista vai ei, mutta jos oli niin pääsisin vihdoin ikuisesti vapaaksi. Vapaaksi elämästäni. Pian paloin mökin mukana elävältä. Se oli kivulias päätös tuskalleni.

     Sysimetsän siimeksessä on mökki. Mökki, jossa kaksi nuorta kokivat raa'an murhan. Tyttö, joka saatiin sekoamisen partaalle ja toivomaan omaa kuolemaansa epäinhimillisillä olosuhteilla ja poltettiin lopuksi elävältä. Poika, joka kidutettiin kuoliaaksi mitä karmeimmilla tavoilla ja ruumis jätettiin mädäntymään haaskaeläinten syötäväksi. Nuo miehet nauravat enemmän kuin koskaan kun itket tuskissasi juuri ennen kivuliasta kuolemaasi.