Viihde
kukkasohva24.3.2018 18:27
1/9
Kukkosen isäntä ja ruumis

Tekaisin tänään luovuudenpuuskassani lyhyen novellinpätkän, kertokaa mitä mieltä olette :--)

____________________________________________________

Erään kerran meni Kukkosen isäntä metsään hakemaan hakkuupöllejä, kun hän havaitsi, että varvikon seasta pilkistää kumisaapas. Tarkemmin katsoen kumisaappaassa oli jalka, ja jalka yhdistyi tummanvihreään takkiin verhoiltuun ruumiiseen. Varvikossa näkyvillä lepäävä vasen käsi oli väriltään vaaleanharmaa. ”Helevetti”, mutisi Kukkonen ja lähestyi hitaasti kasvoillaan makaavaa ruumista. Hän kumartui lähemmäs, mutta ei uskaltanut kääntää tätä ympäri. Hetken ympärilleen vilkuiltuaan Kukkosen isäntä kaivoi housuntaskustaan aikaa nähneen näppäinpuhelimen ja soitti poliisille. ”Teällä makkoo vaenaa”, hän kajautti linjan toiseen päähän ja päätti samalla jäädä seuraamaan tilannetta. Oli luultavasti ollut vuosi 1973, kun kylässä oli viimeksi tapahtunut mitään merkittävää. Ruumis metsässä oli jo sentään jotain.

Hetken päästä paikalle harppoi ryhmä poliiseja, rikostutkijoita ja ambulanssihenkilökuntaa. Yksi heistä kyseli Kukkoselta löytötilanteesta vihko kourassaan samalla kun ruumiista otettiin taustalla valokuvia ja puolenkymmentä poliisia kyykki kangistuneen mytyn ympärillä keräilemässä pinseteillä todisteita muovitaskuihin. Kukkonen taivutteli kaulaansa ja imi kaiken informaation tilanteesta ikääntyvillä silmämunillaan. Pian poliisit passittivat Kukkosen kotimatkalle tutkimusalueelta, ja hän suori kohti kotitupaa suorastaan puolijuoksua. Täytyisi äkkiä päästä kertomaan vaimolle, että nyt tapahtuu.

Viikon kuluessa alkoivat pienessä pitäjässä huhut kiiriä. Mikäli puheisiin oli luottaminen, vainaja oli Heikki Rantapere, eräs kylän kiljutrokarinakin tunnettu mies. Asiassa oli jo muutenkin riittämiin jännitystä, mutta kun kirkonkylällä alettiin puhua Heikin tulleen murhatuksi, oli koko kylän väkeä kiehuttava soppa valmis. Yhtäkkiä Kukkosen isännästä tulikin suosittu mies, sillä ihmiset halusivat tietää kaiken ruumiinlöytöhetkestä. Eräänä torstai-iltana Kukkonen istahti kapakkaan oluelle, ja ennen pitkää hänen ympärilleen kerääntyi usea utelias korvapari kuulemaan Heikki-vainaasta. Kukkosen isäntää ei ollut vielä ikäpäivänä siunattu moisella kuulijakunnalla, joten hän päätti ottaa hetkestään valokeilassa kaiken irti. Yhtäkkiä hän huomasikin kertovansa leuka innostuksesta väpättäen, kuinka ruumis oli haissut usean virstan päähän ja siten hän oli päässyt matoja tursunneen ruumiin jäljille. Kohtapa hän huomasi senkin, että hänen suunsa kertoi, kuinka oli selviä puukoniskuja näkynyt selkäpuolella. Väki kohahteli järkyttyneenä, ja kylänmiehet tilasivat oluen toisensa perään kauhistusta liennyttämään.

Seuraavaksi alettiin tietenkin pitäjässä pälyillä murhaajan perään. Kuka olisi saattanut iskeä puukon kilju-Heikin selkään? Heikin naapurissa asustanut tukeva ukko, Risto Alanampa, tiesi kertoa, että hän oli jonain taannoisena iltana ollut näkevinään vieraita miehiä, kenties venäläisiä, kilju-Heikin ovella. Ensiksi hän epäröi hiukan kertoa mitään, mutta ennen pitkää kertomus tarkentui, ja lopulta hän kertoi Aulikki Kanervalle osuuskaupan pihassa nähneensä männäkuun viimeisenä pyhänä Heikin ovella kolme venäläisen mafian miestä mustiin vaatteisiin pukeutuneena, revolverit mukana ja kaikki. Partaa ei ollut kellään, tai oli sittenkin itse asiassa ja tummanvihreällä autolla olivat liikkeellä, muistaakseni ‒ tai siis tietääkseni ‒ Mersu. Myöhemmin Aulikki kertoi kuulemastaan kauhun vallassa ystävättärelleen Eevalle, jolla oli pannukahvit mennä väärään kurkkuun. Aulikki epäili kyseessä olleen huumeita ja ihmiskauppaa, mistä sitä nyt kiljutrokaristakaan voi tietää? Eeva pyöräili illansuussa kotiin kilometrin päähän ja kertoi silminnähden järkyttyneenä miehelleen Karille, että kilju-Heikki oli sekaantunut venäläiseen ihmiskauppaan. Kari irrotti katseensa seitsemän uutisista ja hymähti niin, että suuri vatsa hytkyi.

Seuraavana päivänä ihmiskauppajuttu nousi jälleen Karin mieleen, kun hän apteekkireissullaan näki tuttaviensa puhelevan kiihtyneinä osuuskaupan edustalla. Hän oli aikeissa kuohuttaa väkeä tarinallaan entisestään, mutta kävikin ilmi, että Seppäsen Heleena oli kuullut Anna Martikaiselta, että jutussa olivatkin noitavoimat läsnä. Kukkosen isäntä olikin ryhtynyt perumaan puheitaan, eikä muistanutkaan nähneensä puukoniskua. Sen sijaan Anja Vähäkuopus olikin muistanut tapauksen vuodelta 1966, jolloin kylässä oli kuollut mies vastaavalla tavalla eikä kuolinsyytä koskaan löytynyt, joskin kylällä eli vielä silloin kartettu nainen, jota kutsuttiin noita-Saaraksi. Silloista kuolemantapausta pidettiin noidan syynä, sillä hän oli aiemmin samana vuonna kironnut miehen tonttikiistojen vuoksi, ja piakkoin mies potkaisikin tuntemattomaksi jääneestä syystä tyhjää. Yhtäkkiä väki kaupan edustalla olikin yhtä mieltä siitä, että Heikin kuolemassa oli jotain yliluonnollista.

Seuraavalla viikolla kylän ennustaja, Maija Halme, käveli suurin elkein helmat hulmuten metsään Heikin kuolinpaikalle. Maija oli tehnyt uransa pitäjän kunnanvirastossa, mutta päättänyt kypsemmillä päivillään ryhtyä kanavoimaan sisäistä tietämystään ihmisten hyödyksi. Kerran hän oli ennustanut naapuritalon Kaisalle korteista onnettomuutta, ja kappas kummaa, oli seuraavana yönä yksi Kaisan uuhista kuollut karitsointiin. Niinpä Maija lähti metsään aistimaan tunnelmia Heikin kuolinhetkistä, ja useat kyläläiset marssivat perässä suurena uteliaana revohkana. Maija seisahtui kohtaan, jonka ympäriltä oli jo poliisin eristysnauhat viety pois, mutta jonka kaikki muistivat vaivatta. Hän sulki silmänsä ja hieroskeli etusormilla ohimoitaan. ”Mie aistin jottain”, hän ilmoitti hetken päästä. ”Mie aistin… väkivaltaista kuolemaa ja kärsimystä. Hui kauheata!” Viimeisen toteamuksen hän kiekaisi sydänalaansa puristaen. Maija kompuroi kauemmas kuolinkohdasta ja kellahti varvikkoon kumolleen.