ChantalSofie25.5.2017 7:13
1/1
Kohtaaminen

Sirkkojen kimeä siritys. Puiden paksuja tukijuuria vasten tömähtelevät simpanssit. Kostea ilma ja runsaan kasvillisuuden täyteläinen tuoksu kulkeutuvat pehmeän ilmavirran mukana ja viidakko tuntuu hengittävän ulos elävänä, nälkäisenä ja odottavana.

Siirrän kädelläni syrjään valtavaa aluskasvillisuutta ja etenen hyvin hiljaa ja varovasti eteenpäin. Hiki valuu pitkin selkääni tähyillessäni ympärilleni sankassa pimeydessä. Enää ei ole paljoa aikaa jäljellä. Pian aamun harmaus nousisi horisonttiin ja osa auringon heikoista valonsäteistä yltäisi myös viidakon paksun lehvistön läpi.
On aika etsiä suoja.

Hapuilen lähes sokeana tietäni kylmänkosteassa maaperässä, kontaten kasvuston seassa, kunnes tunnen sormieni alla jotain kovaa ja sileää. Juuria.

Tunnustelen niiden avulla tieni jättimäisen kapokkipuun juurelle ja nojaudun valtavien tukijuurien väliseen syvennykseen. Kehoni tärisee uupumuksesta, milloin olen viimeksi syönyt ja nukkunut? Lähes pakonomaisesti käteni eksyy tikarini tupelle, ja sen tuttu tuntu kädessäni saa mieleni tyyntymään ja selkiintymään.
– Etsi suoja. Varmista turvallisuus. Syö. Lepää, hoen itselleni pääni sisällä.

Kohotan katseeni ja silloin rukouksiini vastataan. Korkealla puiden latvassa näen pimeää taivasta vasten majan siluetin. Katseeni tavoittaa kolme samanlaista, onkohan niitä vielä enemmän? Olen saapunut autiolle, umpeenkasvaneelle, vanhalle kylälle.

Kulutan liian kauan aikaa varmistaakseni, että kylä tosiaan on autio. Voimani vähenevät jokaisella askeleella, kun aamun harmauden jo saapuessa viimein päätän kiivetä reunimmaiseen majaan, joka näyttää asumuksista tukevimmilta. Toivon, ettei se olisi niin laho, että se palvelisi minua sen aikaa, kun sen suojassa viihtyisin.

Kun pääsen majan suuaukolle, terästän aistini äärimmilleen kuullakseni, jos majassa olisi jotain elävää. Käärme. Tai villipeto.

Mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei silti kuulu, vain viidakon harmaan aamun villit äänet, joten vedän itseni kapeasta aukosta sisälle.

Siinä samassa minuun tartutaan takaapäin, käsi kiertyy tiukasti suuni ympärille tukahduttaen säikähtäneen henkäykseni ja toinen käsi puristaa ranteestani niin lujasti, että pudotan tikarini, jonka olen refleksin omaisesti onnistunut vetäisemään tupestani.

Olen niin kauhuissani, että tunnen silmieni pullistuvan, mutta majan sysimusta pimeys tekee minusta sokean. Saatan vain tuntea miehen. Kimppuuni hyökännyt henkilö on todellakin miespuolinen. Minut painetaan väkivalloin majan tomuiselle lattialle, niin etten saa henkeä. Maistan suutani peittävän kämmenen suolaisuuden ja miehen raajojen voiman ja jäntevyyden. Henkilö on todella voimakas, eikä minulla ole mitään mahdollisuuksia pistää vastaan.

Kuolisin sekuntien sisällä tähän majaan, viidakkoon, keskelle ei mitään.

Lopetan hyödyttömän rimpuilemiseni ja päätän säästää voimiani ja samassa mies riuhtaisee minut selälleen, kuin olisin pahainen räsynukke. Kurkkuani kuristaa pelosta, kun puserran silmäni tiukasti kiinni. Kuulen sytyttimen äänen ja hyvin pieni liekki polttaa silmäluomieni takana.

– Avaa silmäsi, tai kärvennän ne, miehen ääni kuuluu murinana korvani vierestä.

Kaikki se päättäväisyys ja sisu, jolla olen kuluneet yksinäiset kuukaudet selvinnyt elävänä, tuntuu valuvan alas sormenpäihini ja imeytyvän majan homeiseen lattiaan. Olen niin tavattoman uupunut, niin väsynyt henkisesti kuin fyysisestikin. Ruumiini on nälkiintynyt. Ja sieluni? Onko sitä edes jäljellä enää?

Pääsisinkö vihdoin äitini, isäni ja veljeni luokse? Huolittaisiinko minua edes paikkaan, jota kutsuimme taivaaksi? Ei niiden tekojen jälkeen, mihin olen syyllistynyt. En edes muista, montako henkeä olen vienyt vain pysyäkseni itse elossa.

Ja nyt -nyt minusta ei ole enää jäljellä kuin tyhjä kuori, joka ei enää jaksa.

– No? Mies murahtaa ja sytyttimen liekki lähes kärventää ihoani.

Avaan hitaasti silmäni, ja räpyttelen niitä äkkinäisessä valossa.

– Hyvä Jumala, mies henkäisee ja liekki sammuu, jättäen meidät pimeään. Salamana paino päältäni siirtyy pois ja mies vetää minut rintaansa vasten, rutistaa niin epätoivoisesti, etten ole saada henkeä.

– Sinä olet…Miehen kuiskaa tukahtuneesti.

Kestää hetken, ennen kuin toinnun järkytyksestä. En kuollutkaan. Elän yhä.
Kuumat kyyneleet alkavat virrata, kun ymmärrys lyö vasten kasvojani ja takerrun tuntemattomaan kuin henkeni hädässä. Nyyhkytän ääneti hänen likaiseen paitaansa ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes mies vetäytyy lempeästi kauemmas ja kuulen jälleen sytyttimen äänen.

Hyvin hennon liekin värisevässä valossa näen hänen silmänsä, metsänvihreät, kultatäpläiset. Ahmin niiden väriä epätoivoisesti, kunnes liekki sammuu ja kuulen, kuinka mies sujauttaa sen taskuunsa.

– Saanko? Mies kysyy hiljaa ja koskettaa sormenpäillään kasvojani. Nyökkään ääneti ja tunnen, kuinka mies kuivaa karhealla kädellä kyynelvanat likaisilta poskiltani. Sitten hän sipaisee takkuista palmikkoani, ja kuiskaa käheästi: – Kuusi kuukautta.

Ojennan käteni ja kosketan hyvin varovasti hänen kasvojaan, voimakkaita poskipäitä, leuan matalaa kuoppaa. Avaan suuni, mutta sieltä ei tule pihaustakaan. Kauanko siitä on, kun olen viimeksi puhunut? Ikuisuus, ihmisikä. Selvitän kurkkuani ja ääneni kuulostaa vieraalta omissa korvissani, kun sanon heikosti: – Kahdeksan kuukautta.

Niin kauan on mennyt, että olen tavannut toisen kaltaiseni.

Ihmisen.





[Kirjoitin uneni ylös. Mitä pidätte? Kaikki risut ja ruusut tervetulleita!]