Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

_Suklaamansikka_1.6.2017 16:57
1/1
Kertokaa mielipiteitä mun kirjoituksista

Luin tossa eräänn demittäjän tekemää tarinaa ja ajattelin, ettö voisin itsekin julkasta tänne oman tarinan, jonka tein muutama vuosi sitten. Kirjoitusvirheitä varmasti löytyy ja tarina voi olla sekava, mutta toivottavasti joku edes lukee :D Voin jatkaa, jos joku tykkää.

ENSIMMÄINEN LUKU
Aria

Olen Aria Elissa De Opal. Olen 16-vuotias. Olen myös vyöhykkeen 4 kisaaja 64. nälkäpelissä. Kisaajia on lisäkseni 23, olen tavannut heidät harjoitteluissa, muuta en muista. Sen jälkeen, kun kuulin oman nimeni valintajuhlassa, kaikki on ollut yhtä sekasotkua. Matka Capitoliin vyöhykkeiden pää-kaupunkiin, haastattelut, harjoittelut, paraati.
Nyt istun oman hotelli huoneeni sängyllä ja katson peiliin, siniset, ystävälliset ja viattomat silmät tuijottavat minua, mutta miksi? Miksi ystävälliset? Huomenna alkaa kisa, jossa minun pitäisi kylmäverisesti tappaa muiden vyöhykkeiden kisaajia. Lapsia. Nuorimmat kisaajat ovat 7-vuotiaita ja vanhin on 18. En ikinä pysty siihen yksin, mutta onneksi minulla on Sam, paras ystäväni ja valitettavasti myös vyöhykkeeni toinen kisaaja.

Se oli elämäni kamalin päivä. Aurinko paistoi ja oli lämmintä, koko vyöhykkeen asukkaat olivat kokoontuneet toriaukealle. Lavalla seisoi juontaja Tiffanie Beaumont, jonka tummansuklaan väristä ihoa oli maalattu kultaisella ja vihreällä helmiäismaalilla ja huulet ja luomet tummansinisellä. Hänen iso kimaltelevan sininen mekkonsa muistutti kalan suomuja, kun se välkehti auringonvalon osuessa siihen. Hänen edessään oli kaksi iso pyöreää maljakkoa, jotka olivat molemmat täynnä paperilappuja, joissa oli kaikkien vyöhykkeemme 7-18-vuotiaiden lasten nimet. Tiffanie kuulutti jotain, mutta en muista mitä. Toivoin vain, ettei hän sanoisi sisaruksieni tai ystävieni nimiä. 8-vuotias pikkusiskoni Hope piti minua kädestä kiinni ja katsoi minua intensiivisen sinisillä silmillään. ”Aika valita kisaajat.” kuului Tiffanien hunajainen ääni isoista kaiuttimista. Hän käveli oikean puoleisen maljakon eteen, jossa oli vaaleanpunainen reunus. Näin kuinka hän otti kaksi lappua ja nostaessaan kättään ylös toinen tippui ja hänen käteensä jäi vain yksi nimi.
Minun nimeni.
”Aria De Opal” Hopen kynnet puristuivat käteeni ja kuulin jonkun huutavan nimeäni. Irrotin käteni ja jätin Hopen kippuraan maahan. Kun nousin lavalle, näin äitini itkuiset silmät ja samassa huomasin, että hope oli mennyt huomaamatta äitin viereen. Kättelin Tiffanieta ja hän ohjasi minut punareunaisen maljakon taakse seisomaan ja samalla, kun minä etsin tuttuja kasvoja hän käveli sinireunaisen maljakon luokse ja nosti nimen. ”Sam Trevino”. Rojahdin keskelle lavaa. Sam, hän oli ollut paras ystäväni 3-vuotiaasta, kuten myös Arthur ja Sienna, me neljä olimme aina yhdessä, mutta nyt minä ja Sam olimme molemmat mukana kisassa, jossa kaikki muut kuolevat ja vain yksi jää eloon.
Siitä lähtien kaikki on ollut hämärän peitossa. Ovelta kuului koputus, ja Sam tuli huoneeseen. ”Hei” Hän kuiskasi ja sulki oven. ”Etkö saa nukuttua?”
”En. En saa mielestäni Hopen itkuisia kasvoja ja Zuria. Hän yrittää olla vahva, mutta kuka 10-vuotias kestäisi tällaista.”
”Kaikki kääntyy vielä hyväksi.” Samin ääni kuulosti rauhalliselta, mutta kun hänet tuntee, tietää, että siinä oli surua, ahdistusta ja pelkoa. ”Mutta miten? Miten mikään voi olla hyvin, kun me kuollaan. Miten mikään voi olla hyvin, kun me…” En saanut jatkettua, vaan purskahdin itkuun. Sam veti minut lähemmäs itseään, silitti hiuksiani ja lauloi laulua, jota lauloimme pieninä, kunnes Capitol kielsi vyöhykkeiden omat laulut, kirjat ja runot.

”Kukkaisniityllä alla pajupuun,
Tyttö itkee hiljaa ja vaipuu uinailuun,
Ummista silmäs levätä ne saa,
Kunnes päivä pilvetön sulle sarastaa”