Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

kirjatoukka3.8.2018 13:10
1/3
Kanootti - novelli

Hei, tässä pieni lyhyt tarina, jonka kirjoitin katsellen merta. Tarkoitus oli vain kirjoittaa jotain pientä harjoitellakseni ajan ja paikan tuntua sekä hahmon elävöittämistä. Toivottavasti hahmoni heräsi eloon ja joku tänne eksynyt jaksaa lukea sen pienen tarinan, joka pienellä kuvittellisella hahmollani on kerrottavana!
Osa 1/2

Kanootin keulaa vasten liplatti lempeästi pienet aallot, jotka hellästi kannattelivat kanoottia ja yrittivät jatkuvasti saada kanoottia vaihtamaan suuntaa. Tuulta oli niin vähän, että vaikka Emilia olisi lopettanut melomisen olisi kestänyt aikansa jotta kanootti olisi kääntynyt. Vene pyyhälsi ohitse ja Emiliasta vene näytti sanovan:
“käänne katseesi minuun, olen paljon nopeampi kuin sinä!”
se oli kuitenkin pieni vene siihen risteilyalukseen verrattuna, joka siinsi horisontissa täsmälleen niin kaukana, ettei Emilia voinut olla varma kuvitteliko hän koko laivan.
Hän kiihdytti tahtiaan, käänteli melaa puolelta toiselle rivakammin, sillä se pieni mahtaileva vene oli kuitenkin iso Emilian kanoottiin verrattuna ja aiheutti aaltoja, jotka kohosivat merestä voimakkaampina kun ne aallot, jotka syntyivät tuulen ansiosta.

“Kaikki on suhteellista”, Emilia oli vähällä sanoa ääneen. Kanootti oli pieni moottoriveneeseen verrattuna, mutta moottorivene oli pieni risteilyalukseen verrattuna. Emilian silmänkantama merelle päin oli mitätön verrattuna meren oikeaan suuruuteen, jota Emilia ei voinut käsittää,vaikka yritti pinnistellä kuinka. Hän mietti kuinka syvällä pohja oli juuri tässä kohdassa. Hän meloi eteenpäin. Kuinkaa syvää oli tässä? Entä tässä?

Emilia jatkoi edemmäs, kohti ulappaa joka levittyi hänen eteensä kuin kupruileva matto. Matto jonka alla oli elämää ja joka hiljalleen liikkui. Mutta maton, tai siis meren alla oli myös kuolemaa, ajatteli Emilia.

Hän oli melonut jo yksitoista ja puoli minuuttia ja keksinyt siksi ajaksi itselleen muita ajatuksia jottei tarvitsisi keskittyä siihen yhteen, joka hänen mieltään painoi. Kuinka kauan isä oli ollut veden alla hengissä? Oliko hän räpistellyt pitkään pinnalla toivoen pelastusta, epätoivoisesti uinut eteenpäin kuin perhonen, jonka siivet olivat hajalla? Miltä tuntui, kun keuhkot täyttyivät vedestä ja hiljalleen isän ihmiskeho ei enää pyrkinytkään pinnalle vaan alkoi vajoamaan pohjaan? Oliko isä ollut silloin yhä tajuissaan? Oliko hän nähnyt kuinka auringon säteet loittonivat, missä vaiheessa valot olivat sammuneet ja mitkä valot olivat sammuneet ensin? Isän päässä olevat vai auringonsäteet? Oliko isä joutunut kohtaamaan viimeiset hetkensä pimeydessä?

Koska Emilia oli tutkinut asiaa, hän tiesi auringonvalon yltävän kilometrin syvyyteen. Isän oli täytynyt pyörtyä ennen sitä. Ja koska sukeltajat eivät olleet varmoja missä kohtaa isä oli uponnut, ei tiedetty kuinka syvällä hän oli. Jos oli.

Emilian äiti oli kysynyt oliko mahdollista että Simon oli ajautunut rantaan. Poliisi ja pelastustöiden johtaja olivat katsoneet toisiaan, “taas yksi tälläinen. Koska ruumista ei ole, perhe uskoo edelleen löytävänsä isän elävänä joltain kaukaiselta saarelta.”
Poliisi oli kertonut, että siitä myrskystä ei selvitä hengissä. Vene oli jo löydetty uponneena ja tutkimukset paljastivat, että veneen ikkuna oli rikottu käsin eikä vedenpaine ollut puhkaissut sitä kuten ensin luultiin.
“Mutta entä jos”, äiti oli jatkanut. Entä jos Simon oli uinut rantaan, jättänyt veneen taakse?
Viranomaiset olivat varoneet katsomasta toisiaan.
“Ei ole mahdollista, että hän olisi uinut. Kolmenkymmenen kilometrin säteellä on vain kolme rantaa, joista jokainen oli täynnä pelastustyöntekijöitä mahdollisten haaksirikkojen varalta Miehenne ei ole voinut rantautua. Olen pahoillani”, poliisi oli sanonut, Samantha oli lyyhistynyt maahan ja huutanut tuskaansa.

Emilia ravisti muiston mielestään. Siitä hetkestä lähtien hänen rinnassaan oli tuntunut pieni möykky, joka huusi samalla tavalla kuin hänen äitinsä oli huutanut lattialla itkiessään. Sen tunsi, mutta sitä ei nähnyt. Kivun tunsi, sitä ei nähnyt, mutta se ei tehnyt siitä vähemmän tuskallista. Jos mitään, se tuntui vain kamalammalta kun ei saanut tunnetta pois rinnastaan. Emilian teki mieli oksentaa kanootin laidan yli. Jos hän oksentaisi, irtoaisiko se pieni pallo hänen rinnastaan ja uppoaisi syvyyksiin? Samalla tavalla kuin isän ruumis.

Emilia yökkäsi ajatuksesta ja katseli ympärilleen merelle. Hänelle tuli mieleen lause, mutta hän ei tiennyt oliko se jostakin elokuvasta, vai oliko hän juuri itse keksinyt sen.
“Vaikka meri levittyi hänen allaan ja hän näki sen suuruuden, hän silti kuvitteli, että heti kun yksikin kyynel putoaisi, hän itkisi suoraan samankokoisen valtameren kuin tämä.”

Emilia oli melonut kauan. Emilian äiti Samantha oli pakottanut Emilian vannomaan, että tämä meloisi vain rannan suuntaisesti vaikka tällä oli pelastusliivit päällään. Emilia vihasi melomista rannan suuntaisesti melkein yhtä paljon kuin vihasi pelastusliivejä hiostavana syyskuun ensimmäisenä päivänä. Oli liian kuuma ja hän halusi hypätä mereen pulikoimaan.

Hassua kyllä, Emilia ei ollut koskenutkaan mereen isän onnettomuuden jälkeen. Hän oli melonut, mutta varonut tarkasti koskettamatta pisaraakaan siitä suuruudesta joka velloi hänen ympärillään. Nyt, kääntyessään katsomaan rantaa kohti, joka näytti olevan aivan liian lähellä edelleen, häntä nauratti. Miksi aina ajateltiin, että meri oli valtava? Ei se voinut olla. Emilia halusi meloa niin pitkälle, että kukaan ei voisi tulla monen kilometrin säteelle. Siellä hän voisi itkeä rauhassa. Mutta oliko mahdollista mennä niin kauas nykypäivänä? Emilia ei tiennyt. Katsellessaan merta ympärillään häntä nauratti ajatus siitä, että jotain niin suurta saattoi olla olemassa. Ei se voinut olla niin suuri. Mutta toisaalta, miten ihmistä ei voitu löytää sen syvyyksistä?