vain_ava2.6.2017 13:08
1/2
KADUN

Siltä varalta, että joku haluaa lukea novellini niin tässä olisi. Olen kirjoittanut tämän äidikielen tunneilla 8. luokalla. Aiheena oli meri.

KADUN

”Mä tulen kohta takaisin. Tuonko mä sulle jotain?” paras kaverini Nea kysyy.

”Älä turhaan pidä kiirettä. Ajattelin mennä jo nukkumaan.”

”No eipä siinä sitten”, Nea myöntyy. Hän laittaa korkokengät jalkaansa ja lähtee hytistämme. Vasta Nean mentyä tajuan, että minun olisi pitänyt pyytää häntä auttamaan minut sänkyyn. Kurotan peiton sängyltäni ja kiedon sen ympärilleni.

Herään meteliin, ihmisten huutoihin ja kaiuttimen rätinään. Hytin lattia on vinossa. Joku huutaa ihmisille, että pitää pysyä rauhallisena. Kukaan ei kuuntele häntä. Kaiutin selostaa säristen ihmisille toimintaohjeita, joista kuulen sanan sieltä, toisen täältä. Lattia kallistuu lisää ja lisää. Lukitus estää pyörätuoliani liukumasta lattiaa pitkin, joten se kaatuu ja minä putoan. Silmissäni pimenee.

Kun avaan silmäni, kuulen Nean huutavan nimeäni.

”Julie, Julie!” Ennen kuin ehdin vastata, ääni loittonee ja haipuu. Väkijoukko on kuljettanut Nean mukanaan. Toivottavasti hän pääsee turvaan. Kuuntelen hiljaa lattialla ihmisten hälinää. Se laantuu vähitellen ja lopulta kannen täyttää hiljaisuus. Kukaan ei enää huuda, kaikki ovat turvassa. Kaiutin särähtää ja möreä miesääni sanoo:

”Kapteeni poistuu laivasta. Jos joku ei ole vielä pelastusveneessä, pyydän häntä saapumaan kymmenen minuutin kuluessa peräkannelle. Kiitos.”

”Mä en voi”, kuiskaan. Tulee rauhallisempi olo, kun myöntää sen. Myöntää, että ilman ihmettä Julie Watsonista kirjoitetaan huomenna muistokirjoitus lehteen. Että ilman ihmettä minä kuolen.

Vesi on hyytävän kylmää. Vaatteeni ja hiukseni ovat litimärät. Tuen päätäni seinään ja katselen tähtistä yötaivasta hytin ikkunasta. Vesi nostaa minut lattiasta ja kuljettaa pois hytistä. Kulkeudun kannelle ja katselen, kun laiva katoaa hiljalleen ympäriltäni. Vaatteeni vetävät minut veden alle.

”Hyvää yötä”, kuiskaan ja vedän keuhkot täyteen vettä. Polttaa, polttaa, polttaa! Puhallan veden ulos ja vedän paniikissa henkeä. Kaikkialla on vettä ja yritän turhaan haukkoa henkeä. Pimeys nielee minut sisäänsä. Vesi virtaa ympärilläni ja hiukseni liehuvat kaikkialla. Kaukaa jalkojeni alta kajastaa valoa. Valtava koralliriutta leviää jalkojeni alla ja olen erottavinani siellä ihmisiä. Mutta se on varmasti vain kuvitelmaa, tai sitten joku muukin on hukkunut. Paitsi, että minä en ole hukkunut. Vedän syvään henkeä, kuin todistaakseni, että elän, mutta samassa keuhkoni tuntuvat syttyvän tuleen. Niitä polttaa yhtä paljon kuin ensimmäisellä hengenvedolla vedessä. En pysty pidättämään hengitystä kauaa, ja itken suolaisia kyyneleitä suolaiseen veteen, kun vedän henkeä seuraavan kerran. Laskeudun koralliriutalle ja tuntuu kuin seisoisin satojen neulojen päällä. Ensimmäistä kertaa lähes kymmeneen vuoteen tunnen jalkani ja seison niillä omin voimin.

Ympärilläni on maassa makaavia ihmisiä. Vanhoja ja nuoria, naisia, miehiä, tyttöjä ja poikia. Heidän kasvonsa ovat siniset ja hampaansa irvessä. Silmät ovat auki ja pullottavat sisäänpäin kääntyneinä. Hukkuneita. Olen päätynyt vedenalaiseen helvettiin, enkä voi olla miettimättä muutunko minä samanlaiseksi kuin nämä ihmiset. Saattaisin olla onnellisempi silloin. Pääsisin eroon tästä sietämättömästä tuskasta. Mutta voiko minä enää kuolla, kun en kerran huku. Palaan mielessäni aiempaan elämääni.

Istun lentokoneessa ja katselen ikkunasta ulos. Siellä on pelkkää paksua sumua. Isä ja äiti pitävät minua kädestä.

Itken ja huudan. Puristan vanhempieni käsiä lujempaa kuin olen ikinä puristanut mitään. Lattia lainehtii verestä.

Kapteeni ja perämies harppovat ruumiiden yli luokseni. He irrottavat käteni äidistä ja isästä. Kapteeni vääntää kaatuneen penkin jalkojeni päältä.

Perämiehen kädet nostavat minut ilmaan. Äidin käsien jälkeen ne ovat pehmeimmät kädet, jotka tiedän.

Jalkojani en sen päivän jälkeen ole tuntenut. Onneksi.

”Haluan, että se tulee. Mun elämän tärkein juhla. Täysi-ikäiseksi tulee vaan kerran”, jankkaan Nealle.

”Okei. Mä otan selvää mikä sen nimi on.”

Minä olen muuttunut, mutta niin on perämieskin. Kun hän ojentaa minulle ruusut ja kättelee minua, tiedän, että ainakin yksi asia on ennallaan. Kädet.

Kaikki vieraat ovat lähteneet. Nea työntää pyörätuolini pöydän viereen.

“Eka”, Nea sanoo.

“Laillinen”, tarkennan hymyillen. Kilautamme lasit yhteen ja tyhjennämme ne.

“Onko kaikki uudenvuodenlupaukset toteutettu?” Nea kysyy toiselta puolelta makuuhuonetta.

“Ei”, sanon. “Olisin halunnut ensimmäisen suudelman.”

Nealla on pehmeät huulet, jotka maistuvat vaniljalle ja kesälle. Ihana ystävä. Vain ystävä.

Ja tässä minä nyt olen. Olenkohan edennyt yhtään mihinkään järkevään tai hienoon havaintoon tähänastisessa elämässäni? Luultavasti en.

Korallit ovat kietoutuneet ympärilleni, kasvaneet kahleiksi jalkoihini. Nämä korallit ovat odottaneet minua satoja vuosia. Suljen silmäni ja nukahdan melkein heti.

Jalkani ovat kokonaan pienten kukkien peitossa. Kukat ovat valkoisia ruusuja, joista kasvaa piikikkäitä varsia ylöspäin. Yritän työntää varsia pois, mutta ne monistuvat kunnes olen kokonaan niiden peitossa. Huudan apua, mutta Nea ei tule, vaikka tiedän hänen olevan lähistöllä. Huudan äitiä ja isää. Turhaan.

Herään, vaikken haluaisi.

“Nea!” huudan, mutta tunnen itseni heti niin tyhmäksi, että alan itkeä. Keuhkoja polttaa jokaisella nyyhkytyksellä. Haluan kuolla. Miten voisin kuolla?

“Päästäkää mut pois!”

Hölkkään Nean perässä hämärällä kadulla.

“Mä en jaksa”, puuskutan.

“Käännytään kohta takasin.”

Miksi halusin sen lenkin loppuvan? Jos nyt voisin siirtyä takaisin siihen hetkeen, tekisin sen.