Valot16.5.2017 21:44
1/2
Jatkonovelli: Se alkoi sinusta

The Doors - Soul kitchen

Lumisade toivotti aamun tervetulleeksi. Sitä lensi huoneeni lasiin, vienosti kuin toivottaakseen matkaan. Kun muutin tänne syksyllä, en halunnut liikkua solustani ulos. Mutta oli pakko, kouluni ei odota valmistumistani ja haluan joskus omaakin rauhaa, mitä tarjoaa läheinen puisto. Omaa rauhaa tarkoitan sillä, että solukämppikseni Katariina pitää välillä helvetillistä meteliä, oven alta keittiöön haisee aina vieno savun tuulahdus, milloin tupakkaa, milloin pilveä. Muttei se häiritse minua.

Muutin tänne muualta opiskelemaan taidetta. Ajatukseni taiteesta olivat pilvissä, ah minä suuri taiteilija tai valokuvaaja! Oman kyläni outolinnulle, minulle, oli suuri kolaus huomata, etten oikeastaan ollutkaan kovin hyvä intohimossani. Keskinkertainen. Motivaatiorajoitteinen. Ja siltikin hieman hylkiö. Tänä aamuna päätän etten olekaan.

--

Kello on nyt 7:20, nousen sängystäni ylös, vedän jalkaani sukkahousut ja puen päälleni pitkähihaisen mekon. En näe vaivaa harjata hiuksiani, koska myöhästyisin muuten bussista. Laitan kahvinkeittimen päälle ja menen parvekkeelle polttamaan tupakan. Ajatuksissani astun parvekkeelle ja sukkahousuni kastuvat. Kiroan, mutta astelen lumen täyttämälle parvekkeelleni. Mielummin kastun ja kylmetyn, kun enää lähden sisälle, ajatettelin. Harmaat kerrostalot tervehtivät minua ankeina kuin maksumuistutus. Tämä koko kaupunki on harmaa, sanon tätä betonikaupungiksi enkä ole ainut.

Poltan tupakan loppuun ja nippaan natsan toiselle parvekkeelle. Siitä on tullut traditioni. Teen sen joka aamu. Olen ihan varma, että naapurillani on jo muurahaispesän kokoinen kasa tumppeja, mutta kukaan ei usko minusta roskaajaa, joten jatkan. Kaadan kahvini ainoaan puhtaaseen astiaan - Katariinan tiskivuoro. Jääkaapissani on raejuustoa, suolakurkkuja ja outo purnukka hillosipuleita, juon siis kahvini mustana.

Vaihdan vielä sukkahousuni ja puen päälleni ulkotakkini. Se on äitini vanha josta olen kovin ylpeä, ruskeansävyinen jossa on pieniä kukkia. Kuvittelen se päälläni omissa maailmoissani olevani jostain 60-luvulta ilmestynyt uniikki kukkanen, joka tukee hippiaatteita ja rakastaa rauhaa ja vihaa sotia. Niin minä tavallaan olinkin, jos jaksaisin keskittyä siihen. Sotien vastustaminen on kovin raskasta puuhaa, minä uumoilin ja astuin käytävään. Päästessäni ovesta ulos huomaan, että lunta on tullut enemmän kuin oletin ja kenkävalintani on väärä. En välitä siitä vaan henkäisen ja lähden kävelemään bussipysäkille.

Nousen mäen pysäkilleni ja sitten huomaan sinut ja sinä sanot minulle ensimmäistä kertaa;

'Hei'.