kaatopaikkaguy30.4.2017 17:47
1/1
Järviveden varaan

Kerran elämässäni kävelin viisitoista kilometriä.
Se oli se vuosi, kun talvi ei vaihtunut kevääksi kirveelläkään. Muistan istuneeni kahvilan pöydässä kylpylähotellissa silmät lasittuneina lumisateeseen tuijotellen. Ajatukseni askartelivat järvelle kävelyssä, jos ykskaks lähtisin peilityynen vedenpinnan vierelle. Siinä se likaisenharmaa järvi olla kökötti kuin viilipytty, jota hiljakseen kerrostui peittämään lohkeileva lumipeite.

Ikkunasta näin kahvipöytäni ääreltä myös pauhaavat altaat, joissa remuavat lapset roiskivat vettä, ryöstivät leluja toisiltaan ja pissivät veteen hiukset, suut ja silmät klooria täynnä. Aivan saatanallista vedentuhlausta, hygieninen täystuho, olin minä sanonut. Ja kuka helkkari oikeasti kävelee hotellikäytävän päädystä päätyyn pelkkä kylpytakki yllään? Sinä kuitenkin vain nauroit epäuskoisuudelleni. Olit jo ajat sitten lakannut kuulemasta alituista nurinaani. Se viheliäinen viikonloppu mentiin täysin sinun ehdoillasi.

Kaunis olit, sen kyllä sanon. Olet aina ollut elovena-tyyppiä, enkä pannut pahakseni katsella sinua kerrankin aidoimmillasi. Tuijotit suu mutrussa kokovartalopeiliin vailla meikin häivää, etsit olemattomia virheitä itsessäsi näkemättä sitä ainoata epäkohtaa, jonka minä huomasin – huolesta ruttuun painuneet kulmasi.

Kun sitten liihottelit käytävälle maidonvalkea kylpytakinhelma heilahtaen, kuljin takanasi hymyillen itsekseni. Että olinkin ikävöinyt hymyäsi, sitä pirskahtelevaa nauruasi. Tiesin kysymättäkin, että olit taas menossa vesiliukumäkeen, olipa se kuinka aikuisille tai ei. Astellessasi höyhentäkin kevyemmin mietin takkiasi, kaikkea sen alla, sinua, sinua aidoimmillasi. Kaipasin sinua.

Eräs allas vei ulos, viileän talviseen huhtikuun iltaan. Siellä ei ollut ketään, olihan kellokin jo vaikka mitä. Vartin päästä koko uimala sulkeutuisi, mutta me halusimme nähdä järven. Se kun oli niin henkeäsalpaavan hieno näky. Aivan kuin sinä, kuten olit aina ollut – miten se olikaan jäänyt minulta näkemättä? Litimärät hiuksesi kehystivät kasvojasi, joilla kareili mietteliäs pieni hymynpoikanen. Olit päästänyt tukkasi taas niin pitkäksi, että latvasi soljuivat vedessä omia aikojaan. Katselin niitä unohtaen koko kauniin järven ja mietin, mahdatko pelätä kutriesi jäätyvän. Ajatuksistasi minulla ei ollut kyllä harmainta hajua.

Se oli vielä ennen lumisateita. Kysyit, olenko koskaan ollut vakaa, kuin tuo vesi. Kysyin, mitä tarkoitit, sinä puhuit päätöksenteoista ja vapaudentunteesta. Puheesi menivät yli hilseen, mutta raikas ulkoilma toi tekosyyn hiljaisuudellaan. Eihän meidän ollut mikään pakko jutella.

Kun kävelit käytävää edeltä, olit hiljaa, enkä edes harkinnut kysyväni miksi. Karkea pyyhe oli pörröttänyt kuontalosi takkuun ja tohvelisi läpsyttelivät pitkin autiota käytävää. Muistan vielä silloin miettineeni sitä, mutta kadottuasi parvekkeelle – tupakalle – tulitkin rättiväsyneenä takaisin, enkä voinut kuin antaa sinun nukkua. Tulihan siinä uitua koko päivä.

Aamulla hotelliaamiainen, herkkuja notkuva seisova pöytä jäi meiltä koskematta. Olit herännyt minua ennen. Luulin olevani unessa, kun puhuit, mutta höpinäsi olikin totta – kalseita, kylmiä, tarkkaan harkittuja, ilkeitä sanoja, joita olit hautonut itselläsi jo kauan. Ne putoilivat yksittäisinä huuliltasi, pistelivät iholle osuessaan kuin äkkiä satanut, räntäinen lumi. Pakenin kylmiä väreitä peiton alle, halusin nukahtaa, halusin sen olleen kuvitelmaa. Sinä pakkasit vauhdilla, se oli kaikki totta, se oli hyinen ja talvinen todellisuus, jota me emme päässeet uimalla pakoon. Kohta enää ovi paukahti jäljestäsi. Olit harkinnut, olit pohtinut ja antanut ihan jopa mahdollisuudenkin, mutta minulle et ollut sanonut siitä sanaakaan.

Jäin hetkeksi sängylleni istumaan. Sitten kävelin kahvilaan, käytävän poikki täyspukeisena. Kahvini jäähtyi, järvi oli peittynyt lumivaippaan ja lapset remusivat saasteisissa kloorialtaissa. Kävelin järvelle ja sieltä kotiin, kävelin viisitoista kilometriä.

Neljä vuotta on kulunut, järvikin on yhä ennallaan. Kevät tuli sinäkin vuonna lopulta, mutta siitä minulla ei ole muistikuvia. Tänään siitä on tasan neljä vuotta. Ehdin välissä jo unohtaa, mutta nyt muistan sen taas. Olen syönyt viikon pelkkää eineskakkua, tuijottanut mykkää puhelinta ja katsonut telkkarista roskaohjelmia, mutta mitä ikinä teen, mihin katsonkin, ainoa, mitä näen, on kuva sinusta maidonvalkeassa kylpytakissasi hotellikäytävällä.