kaatopaikkaguy29.7.2017 20:25
1/2
Ihmiset ja Pyrstötähti

Tuli aika, jolloin itse kukin joutui tekemään retken omiin ajatuksiinsa.

Se oli leuto ilta, jonka hiljaisuuteen hukkui joka ruohonkorren kahina. Se seurasi päivää, joka oli madellut hitaasti kohti pimenevää kellokuutta, joka ei koskaan tuntunut tulevan. Lumikin lojui maassa, vaikka elettiin jo toukokuuta.

Katselin taivasta ja ajattelin sinua. Kuu leijui hyvästiksi aivan liki tähtiä, joista yksi toisensa jälkeen välkähti ja sammui. Oli niilläkin yhteisiä vuosia muutama takanaan. Silittelin pehmeää heinikkoa istuskellessani ja mietin, voisinko jotenkin aistia sen tuntemukset. Pelkäsikö Maa?

Yö oli tavattoman hiljainen. Niin vaiti ja paikoillaan, että minua puistatti olla. Kaikki oli niin luonnotonta. Ohitseni vaelsi eläinjoukko, matkallaan sinne, mihin ne vaaran tullen vaistonsa varassa hakeutuivat. Mietin, mahtoivatko ne tietää, ettei turvallista paikkaa enää kannattanut hakea, niiden olisi ollut paras vain käpertyä tiiviisti toistensa lämpimään huomaan. Luotin siihen, ettei niiden puhdas luonto vaistonnut jotain niin lohdutonta.

Joko tulisi valo, sanoivat vanhat naiset torilla vihannespusseineen, tai sitten tulisi pimeys, eikä kukaan voinut tietää, kuinka käy.

Heinikko oli kylmennyt. Taivaanrannassaa kajasti valo, joka saattoi olla joko aurinko tai komeetta. Mies televisiossa ennusti kumpaakin, muttei tohtinut antaa toivoa liikaa.

Moni etsi käsiinsä lähimmäisensä. Vanhat kaunat unohdettiin, kyynelpadot avattiin ja vannottiin samassa Jumalan nimeen, vaikkei oltu ikänä asteltu kirkkoon. Se tuntui vain sillä hetkellä luontevalta. Viikon edetessä osa rohkaistui; tokaistiin koppavana, että media viilaa linssiin ja ihmisiä saatettiin turhan tähden paniikkiin. Käytiin töissä ja oltiin uhallakin aivan kuten ennen. Jotkut viettivät päiväkausia sisätiloissa itkien.
Verhot vedettiin kiinni niin rajulla kädenliikkeellä, että maljakko vieressä putosi ja särkyi.

Silti moni ei saanut unta iltoina, jotka eivät pimenneet vaan sarastivat punaisina kuin pelotellakseen. Kerran kolmen aikaan hiivin alakertaan juomaan ja raotin varovasti ikkunaverhoa, vaikka se oli kiellettyä. Toisaalta halusin jäädä pimeään, se kun tuntui niin turvalliselta, mutta uteliaisuus vei voiton. Tartuin verhoon. Vedin. Sydämeni takoi, kun pilkkopimeään huoneeseen lankesi sekunnissa räiskyvä puna.
Jähmetyin lasi huulillani tuijottamaan taivaalla riippuvaa Paholaista ja pelkäsin olohuoneessa kuollakseni. Se ei ollut vielä yhtenäkään iltana leimunnut noin.


Nukkuva kaupunki oli lojunut paahteessa viimeisen viikkonsa, ja minä olin kiivennyt samalle ruohomättäälle kuin seitsemän päivää sitten. Heinä oli lakastunut ja kuivunut koppuraksi, se rasahteli kenkieni alla. Näkymä mättäältä hukkui kuumaan loisteeseen, kun kaupunginvalot helottivat vastaan taivasta, jonka palavanpunainen loimu peitti hehkuen alleen kaikki muut värit.

Se oli omalla tavallaan henkeäsalpaavan kaunista. Aamulla aurinko taas paistoi, kuten aina ennenkin.