Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

Strassi17.5.2017 16:31
1/2
Hyväntuulen hymy

Sen näki hänen silmistään – hän ei koskaan murehtinut. Hän ilmestyi jostakin, epätodennäköisimmällä hetkellä, keskelle kaaosta ja tuhoisaa keväistä loppuunpalamista – huolettomana. Niin keveänä kävellen, että lähestulkoon tanssahteli.
Ja me jäimme haavi auki tuijottamaan miettien, mikä hänet oli niin hyväntuuliseksi tehnyt. Ehkäpä hän vain oli sellainen?

Unohdimme hänet ja keskityimme koulutöihimme. Meillä ei ollut tilaa ajatuksillemme, hyvä kun ehdimme hengittää. Huomasimme kyllä lintujen laulavan, muttemme ehtineet kuuntelemaan – meillä oli töitä. Kiiruhdin kotiin painavine reppuineni enkä jaksanut miettiä kipeytyneitä hartioitani. Kohta voisin laskea laukkuni, ehtisin pikaiseen kahvinkeittoon ja sitten pitäisi taas päntätä. Autot ajoivat ohitseni kuin pilkatakseen – niilläpäs ei ollut kiire, ne ehtivät kaikkialle. Kello juoksi edelläni eikä aikonut pysähtyä.
Minä pysähdyin, ykskaks yllättäen – hän käveli edelläni. Tunnistin hänen pitkiksi päästetyt hiuksensa, hänen tapansa pitää käsiään rentoina taskuissaan. Mietin, mihin hän oli menossa, epäilemättä jonnekin omasta tahdostaan. Hän ei vaikuttanut sellaiselta, jonka kukaan pakottaisi mihinkään.

Hän ei ollut täältäpäin.
Hän muistutti ihmisiä huoneeni julisteissa. En ollut edes nähnyt hänen kasvojaan, mutta muistin niiden piirteet – jotain luonnonläheistä, jotain niin aitoa. Hän ei sopinut kaupunkiin, hänet kuvitteli koskenlaskuun Pocahontasten kanssa. Mutta täällä hän silti oli.

Me unohdimme vähitellen, mitä olimme tekemässä. Opettajat kurtistivat kulmiaan meille. Vanhemmat pyörittelivät silmiään meille. Me tuijotimme koenumeroitamme ja – ykskaks, nauroimme. Miksi me välittäisimme, eihän hänkään olisi välittänyt.
Hän olisi vain rohkaissut meitä, kun suunnittelimme karkaavamme ikkunoista tiehemme. Koulu oli lähellä metsikköä, vapaus oli hyvin lähellä meitä. Välitunnilla lähtö oli helpompaa – sen kuin livahti nurkan taakse ja juoksi soratien yli puiden katveeseen. Meitä hymyilytti edelleen, ja hänkin olisi epäilemättä hymyillyt, jos olisi ollut mukanamme.

Me puhuimme hänestä koko sen ajan. Kävelimme vain eteenpäin, vapaina vailla päämäärää, kuvitellen hänen olevan retkellä kanssamme. Hän olisi kertonut metsästä mielenkiintoisia tarinoita, ohjannut meille reitin satamaan meren äärelle, siitäkin huolimatta, että tunsimme jo tien. Meistä oli mukava teeskennellä, että hän ohjeisti meitä.
Hän tiesi linnuista kaiken, hän osasi kertoa, miksi ne lensivät niin kuin lensivät. Me istuimme satama-altaan betonikiveyksellä ja katselimme ulapalle pohtien kaukaista maata, josta hän oli kotoisin. Osaisiko hän viedä meidät sinne?

Totta kai hän osasi, mutta osasimmeko me soutaa? Totta kai me osasimme, ja kohta löysimme veneenkin. Tuskin sitä kukaan kaipasi, eiväthän kaupunkilaiset koskaan ehtineet rantaan. Saati edes muistaneet, että omistivat veneen. Me olimme erikoislaatuisia, koska olimme lähteneet ja unohtaneet kaiken, mikä meidät piti kiireisinä.

Tuuli oli navakka, mutta meille se oli myötäinen. Hän seisoi veneen nokassa selkä meihin päin, kun tuijotimme hänen pitkien hiustensa hulmuavan valtoimenaan. Vaikka hän katseli merelle ja neuvoi suuntaa, me katselimme häntä, emmekä muistaneet miettiä mitään muuta.

Kun olimme ajautuneet jo liian kauas ja kelluimme avomerellä, olimme luullaksemme lähellä hänen kotiseutujaan. Siellä oli kuulemma kaunista, ja joltain suunnalta kävi aina leuto tuuli. Hänen hyväntuulisuutensa tarttui meihin, joten me tartuimme airoihin ja soudimme, vaikka olimmekin väsyneitä.

Lopulta kun sitten nukahdimme, hän olisi istunut valveilla ja vartioinut meitä. Hän ei olisi pelännyt yöpyä taivasalla tähtien valossa, eikä meitäkään olisi silloin pelottanut.
Pelkäsin hetken, kun karahdimme kiville, ja kuulin jostakin kaukaa sireenin. Olin kuitenkin liian väsynyt kuuntelemaan niin läpitunkevaa ääntä, joka lopulta vaimeni väistyttyään unen tieltä.

Kun nukuin, hän kantoi minut pois veneestä, jonka oli ehtinyt jo ankkuroida puolestamme rantakivikkoon. Hänen sylissään oli turvallinen ja lämmin olla, kun availin vähitellen silmiäni. Tunsin hänen silkkisten hiustensa kutittelevan poskiani, ja niiden välistä kun katsoin, näin hänen kotimaansa.
Se oli kaunis, ja siellä puhalsi leuto tuuli.