enkelihullu13.7.2017 21:08
1/8
Hänen nimensä on Syömishäiriö

Kuhertelua, sitä se oli, varsinkin aluksi. Yritit kietoa minut pikkusormesi ympärille ja onnistuit siinä varsin hyvin. Ennen kuin huomasinkaan, olin tuudittautunut syliisi ja ponnisteluistani huolimatta sinä olit ottanut minusta yliotteen. Ennen pitkää vieraannuin 'itsearvostuksen' ja 'terveen minän' kaltaisista käsitteistä, ja päädyin valitsemaan niiden tilalle sinun tarjoamasi syyllisyyden ja sietämättömän ahdistuksen. Sinä kuiskuttelit korvaani sitä, miten paska ihminen olen, milloin minkäkin asian kohdalla. Esimerkiksi jos heräsin mielestäsi liian myöhään, olin automaattisesti mitään aikaansaamaton vätys. Tai jos satuin syömään jäätelötuutin, se teki minusta ällöttävän ahmatin. Ja auta armias, ellen jaksanut rääkätä itseäni ”selkäjumpalla” tai tunnin hikilenkillä aivan joka päivä; silloin olin säälittävä laiskamato.. Sinä tavallaan myös ”opetit” minut valehtelemaan: opettelin ulkoa fraasit "joo, mulla on kaikki ihan hyvin" ja "joo joo, mä söin jo välipalaa".

Kaverit kaikkosivat ympäriltäni kun he huomasivat, että minulla oli sinut. Olin takiasi se joukon hylkiö; ystäväni ymmärsivät, että minua ei kannattanut pyytää minnekään, kun kieltäydyin kaikesta. Ei, en voinut esimerkiksi lähteä juhlimaan kaverin synttäreitä, koska olin tekemässä läksyjä neljättä tuntia. Kun joku kysyi, lähdenkö hampurilaisaterialle, kieltävä vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä. Ei sellainen ollut elämää.. Koska kaverit kyllästyivät ”eristäytymiseeni”, pakenin lapsen maailmaan. Silloin, kun en tehnyt läksyjä, vapaa-aika koostui (kuoron lisäksi) nukeilla ja pikkukoirilla leikkimisestä. Se oli selviytymiskeinoni suojautua pahalta ulkomaailmalta. Leipominen oli kyllä sallittua, mutta en saanut itse syödä tekemiäni herkkuja.

Pahinta sinun kanssasi olemisessa oli joutua ansaitsemaan kaikki, erityisesti perustarpeisiin lukeutuvat ruoka ja lepo. Jäätelön syönti oli piirun verran sallitumpaa, jos kävin tunnin kestävällä kävelyllä; sunnuntaisin sain nukkua seitsemään − kunhan ensin nousin kuudelta ja petasin pedin sekä luin kirjaa. Aloit irrottaa otettasi vasta, kun pääsin suljetulle osastolle saamaan hoitoa. Vasta tuolloin myös sinä sait nimen: anoreksia. Se oli melkoinen šokki, mutta tajusin erään tärkeän asian. Elämäni oli niin kaoottista, että halusin edes yhden osa-alueen, joka olisi hallussani. Kontrolli ei kuitenkaan ollut minulla – kattia kanssa, se oli sinulla. Tehtyäni tuon oivalluksen, en ole enää tarvinnut sinua. Toki jouduin melko kauan kamppailemaan kanssasi, mutta minä olin vahvempi. I survived.

Tämä on one shot-novelli, mutta kommentoikaa ihmeessä; tämä nuori nainen lähtee nyt nukkumaan! :)