Viihde
pöydänjalka27.6.2017 16:10
1/7
en koskaan pääse pakoon

Moi! Alotin tekemään nyt tällästä uutta novellia, toivottavasti joitain kiinnostaa!:) Saa huomauttaa jos on jotain virheitä/muuta palautetta ja laitan tänne näitä aina sillon kun jaksan kirjottaa:)


Juoksin niin lujaa kuin jaloistani pääsin.  Isäni on ollut juoppo niin kauan kuin muistan, mutta ei ikinä ennen tätä ole yrittänyt koskea minuun.
Ilta alkoi normaalisti, isä tuli baarista kotiin ja toi taas uuden naisen mukanaan. Niin kuin joka ilta.  Hän oli vähän yli nelikymppinen, tummahkot hiukset, 175cm ja aika tavallisen näköinen. En ymmärtänyt mitä naiset näkivät hänessä, mutta annoin olla. Niin kuin viimeisen 14 vuoden ajan. Menin olohuoneeseen ja laitoin television täysille etten kuulisi mitä huoneessa tehtiin, en halunnut edes ajatella sitä.
Olin luultavasti nukahtanut, sillä heräsin ulko-oven paukahdukseen ja isän huutoon että pitsa tuli. Nousin ylös sohvalta ja katsoin kelloa joka oli vähän yli yksitoista. Laahustin keittiöön ja otin pöydältä pari tyhjää olutpulloa ja laitoin ne roskiin. Sekin pitäisi taas tyhjentää. Huoh. Isä ei koskaan hoitanut juuri mitään kotihommia, siksi meillä oli todella sotkuista enkä ikinä kutsunut kavereita kylään sen takia, ei sen puoleen että minulla niitä juuri olisi ollutkaan. Olin ajatuksissani, joten säpsähdin kun tunsin kädet vyötärölläni. Käännyin ympäri ja näin isän. Liian lähellä. Aivan liian lähellä. Yritin rimpuilla otteesta pois, mutta kädet tiukensivat vaan otettaan. "Noniin Kamilla, pidetääns vähän hauskaa" isän ääni oli humalaista sammallusta ja silmät sumeat. Tunnustelin takana olevaa pöytää jos siellä olisi jotain aseeksi kelpaavaa. Hän alkoi avata housun nappejaan. Oli melkein jo vaikea hengittää. Vihdoin sain käteeni kattilan, onneksi pienen joten jaksoin heilauttaa sen yhdellä kädellä isän päätä kohti. Hän ähkäisi ja ote heltisi, joten sain livistettyä keittiön ovesta ulos eteiseen. Sain jotenkuten kiskottua lenkkarit jalkaan, astuin ulos ovesta ja lähdin juoksemaan niin lujaa kuin jaloistani pääsin.


En tiennyt oliko kasvoni märät kyyneleistä vai sateesta, kaipa sillä ei ollut väliä. Alkoi tulla kylmä koska ylläni oli vain toppi ja farkut, jotka olivat ihan litimärät. Hidastin kävelyksi ja annoin hengitykseni tasaantua. Kävelin vielä vähän matkaa ja tajusin että minulla ei ole mitään paikkaa minne mennä. Ei kavereita, sukulaisia..
 "Hei!" joku huusi viereltäni. Katsoin yllättyneenä sivulle, en ollut yhtään huomannut auton pysähtyvän viereeni. Kun auton ikkuna rullasi auki näin nopeasti kuvajaiseni, märät punaruskeat hiukset, surulliset siniset silmät ja muutenkin märän olemukseni.
"Ömm hei" vastasin vieläkin vähän yllätyneenä. "Hyppää kyytiin" sanoi tyttö etupenkiltä. "Ei kannattaisi olla yksin ulkona tähän aikaan, täälläpäin liikkuu aika paljon ikävää porukkaa".  Tottatosiaan, olin päätynyt aika kauas kotoa 'vanhemmalle alueelle' jossa kaikki huumediilerit ja kodittomat asuivat. Avasin kiiltävän mustan auton takaoven ja hyppäsin kyytiin. En enää välittänyt vaikka hän oli vieras. En jaksanut välittää mistään.
"No, minnes ajetaan?" tyttö, jonka arvioin olevan noin kaksi vuotta minua vanhempi eli 18, kysyi.  "Ai onks tää joku taksipalvelu vai?" kysyin sarkastisesti. Tyttö naurahti tai hymähti, en ollut ihan varma. "No mun nimi on muuten Mira" tyttö sanoi ja kääntyi seuraavasta risteyksestä.  "Kamilla" sanoin hetken kuluttua katsellen sadepisaroita jotka liukuivat auton ikkunalla. Ihan niinkuin kyyneleet poskillani.