Eli tässä ois novelli, jota oon kirjottanu jo jonkun aikaa.
Sanon heti alkuun, että _jos sinua triggeröi vähänkään kristinuskoon liittyvät asiat, ÄLÄ LUE TÄTÄ!_
En kaipaa myöskään inhottavia kommentteja siihen liittyen. Toki mielipiteitä tarinasta on kiva kuulla.
Tämä kertoo siis uskovaisesta tytöstä, kuten yhdessä keskustelussa mainitsin.
|
|

Ensimmäinen luku


Huoneen ovi repäistään auki ja reppu lentää lattialle. Vaikka kesäloma on alkanut, Hannan kurkkua kuristaa ja häntä itkettää.
Lysähdettyään sängylle makaamaan hän antaa itkun tulla. Itkun, jota on pidätellyt koko päivän.
"Mä tein oikein", Hanna ajatteli -tai pikemminkin huusi mielessään. "Se oli oikein, mä tiedän sen."
Entä jos olitkin väärässä, sanoi pieni, kapinallinen ääni pään sisällä.
Puhelin kilahti viestin merkiksi. Se oli Patrikilta.

"Ootsä hei ihan kunnos? Mä kuulin pojilta susta ja Tekemistä. Voidaanko jutella? Siis jos sä haluut."

"No tietenkään en oo kunnossa", Hanna ajatteli. "Miettisi kaks kertaa ennen ku kysyy." Hän sammutti puhelimen. Nyt ei edes Patrikin seura auttaisi.

Teemu. Niin ihana ja huolehtivainen Teemu, joka vielä eilen oli ollut hänen poikaystävänsä.
Kunnes Hanna jätti hänet.
Niin, hän oli miettinyt sitä jo kuukauden. Hän ei kuitenkaan ollut tajunnut, mikä siinä oli niin väärää. Sitten oli muistunut mieleen isomummin sanat:
"Älä vain valitse epäuskoista."

Hanna sulki silmänsä. Silloin sanat olivat tuntuneet maailman typerimmiltä. Tuntuvat ne kyllä nytkin. Isomummu luultavasti iloitsi nyt, kun kaikki menee hänen mielensä mukaan. Jos siis eläisi. Hän ei ollut pitänyt Teemusta.

Hanna muisteli eilisiltaa. Kädet olivat vapisseet, kun hän oli soittanut Teemulle.
"Heippa söpöläinen!" oli poika vastannut, kuten aina. Hannan sydäntä oli särkenyt, sillä hän tiesi, että tämä on viimeinen kerta, kun Teemu kutsuisi häntä söpöläiseksi.
"Mulla on sulle asiaa", Hanna sopersi. "Voitko tulla puistoon?"
Hän oli melkein kuullut, kun Teemu rypisti kulmiaan. "Voin mä tulla. Onks joku hätänä?" Hanna ei vastannut, vaan lopetti puhelun.

Hanna oli odottanut jo kymmenen minuuttia puistossa. Kymmenen minuuttia. Niin lyhyt mutta silti niin pitkä aika. Lyhyt valmistautumiseen, pitkä odottamiseen.
Lopulta Teemu oli kävellyt ripein askelin hänen luokseen.
Hanna ahdisti seuraavaksi käyty keskustelu.

"Mitä asiaa sul oli? Onks kaikki ok?" Teemu oli kysynyt huolestuneena. Se oli laukaissut taas yhden itkukohtauksen.
"Anteeks" Hanna nyyhkäisi. "Mut mä en voi enää jatkaa. En pysty!" "Mitä? Mitä et voi? Miksi-" Teemun kyselyt katkesivat kuin seinään, kun hän ymmärsi, mitä Hanna tarkoitti. "Haluutsä... erota?" Hanna nyökkäsi. "Anteeksi... Tää ei vaan toimi..." "Miten niin ei toimi? Siis... Me ollaan oltu yhdessä jo vuosi! Me rakastetaan toisiamme! Vai?" Teemu kiihtyi.
"Nokun... Tää tuntuu niin väärältä. En enää pysty rakastaa sua. Tuntuu väärältä olla yhdessä. Teemu, sun täytyy ymmärtää! Muaa ahistaa", Hanna yritti selittää.
"Ai johtuuks tää siitä ku sä oot uskovainen ja mä en?" Teemu kysyi yhtäkkiä ja hänen ilmeensä tummeni.
"Mä... voi olla. Ehkä. Tää on niin sekavaa..." Hanna kuiskasi. "Ja... Ei meidän tarvi lopullisesti erota. Pidetään... tauko", hän jatkoi.
Teemun katse oli kylmä. "Selvä. Tää oli sit tässä. Sua siis skiinnostaa enemmän istuu jossain hiton ompeluseuroissa kuin olla mun kaa." "Mut kusthan mä sanoin, et voidaan pitää taukoa!" "Ei. Mä en ala sellaiseen. Kyllä mä tiiän, et se sun taukoa tulee kestää ikuisesti. Ei, jos haluut erota, me erotaan lopullisesti", Teemu sanoi. "Joten mieti tarkkaan."

// Eka luku jatkuu viel, sanokaa mp ja jos haluutte jatkoi //