ujobiseksuaali20.1.2019 17:57
1/38
Novelli - Päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta

Kesäkuun 1. päivä 1996, lauantai. Peruskoulun ensimmäinen vuosi oli ohi. Muistan yhä elävästi kuinka hymyilin ystäväni kanssa leveimpää hymyä ikinä. Juoksimme yhdessä metsään, jotta voisimme leikkiä yhdessä ennen kuin hän lähtisi viikoksi mummonsa luo maalle. Metsä oli lähellä meidän molempien koteja ja vietimme siellä aina aikaa. Olimme suunnitelleet tätä päivää paljon. Rakentaisimme majan läheisen joen varrelle, keräisimme marjoja, ottaisimme mukaan parhaimmat kirjat mitä tiesimme ja lukisimme niitä yhdessä majassa. Se tulisi olemaan koko kesäloman paras päivä. Tiesin sen jo ennen kuin päivä pääsi edes kunnolla alkamaan.

Maja oli yksinkertainen. Kasasimme oksia toistensa päälle ja muodostimme niistä katon. Seinät rakensimme myös oksista, mutta ne olivat vähän huonot. Kovalla tuulella koko majamme olisi lentänyt ja homma olisi pitänyt aloittaa alusta. Se ei meitä kuitenkaan haitannut. Maja oli kuitenkin meidän oma paikkamme ja olimme valmiita kestämään siihen liittyvät ongelmat. Oli se sitten tuuli tai sade tai vanhempien kielto olla niin pitkään ulkona, kestimme kaiken. Vietimme majassa ainakin puolet kesälomasta ja olimme siellä monia tunteja. Emme halunneet lähteä kotiin.

“Anna?” kuulin Sofian hennon äänen vierestäni. Vilkaisin häntä päin ja hän hymyili minulle.
“Luvataanko toisillemme jotain?” Sofia kysyi ja nousi istumaan jalkojensa päälle. Tein samoin ja katsoin häntä vähän ihmetellen.
“Tai niinku, mä voin vaikka aloittaa”, Sofia sanoi ja veti syvään henkeä ja esitti miettivänsä syvään. Nauroin hänelle pienesti ja leveä hymy levisi hänen kasvoilleen.
“Mä, Sofia Eveliina Mattinen, lupaan, että mä en ikinä jätä sua yksin”, Sofia sanoi ja piti kättään rinnallaan kuin vannoen jotakin suurempaakin lupausta.
“Nyt sun vuoro”, hän sanoi ja katsoi minua odottaen. Olin hetken hiljaa ja mietin, mitä sanoisin.
“Mä, Anna Olivia Korhonen, lupaan, että mä en ikinä, ikinä, ikinä, jätä sua yksin!” sanoin ja nauroimme molemmat. Löimme vielä kättä päälle. Lupaukset oli tehty.

Toukokuun 31. päivä 1997, lauantai. Sofia juoksi ja yritin parhaani pysyä hänen perässään. Hän oli minua nopeampi. Hän aina sanoi, että se johtui siitä, että hän oli minua vanhempi. Hän oli minua vain muutaman viikon vanhempi. Ei se siitä voinut johtua. Sofia kuitenkin vannoi, että se johtui siitä. Muuta syytä siihen ei voinut hänen mukaansa olla. Halusin aina juosta nopeammin, mutta niin halusi myös Sofia. Joskus tappelimme siitä, kumpi ehti paikalle ensin. Hän oli aina ensin, mutta koska en halunnut sitä myöntää, väitin aina vastaan.

Tuona päivänä Sofia levitti maahan uuden My Little Pony-settinsä - My Pretty Parlor. Se oli kannettava talli ja sen mukana tuli yksi uusi My Little Pony, Ivy. Sen lisäksi Sofia etsi laukustaan muutaman muun My Little Ponyn, jotta voisimme leikkiä niillä yhdessä. My Little Ponyilla leikkiminen oli aina mielestäni mukavaa. Minulla ei itselläni ollut yhtäkään My Little Ponya, mutta Sofia lainasi minulle omiaan ja sain joskus viedä kotiinkin yhden, jotta pystyin leikkimään myös kotona. Joka päivä kun menimme majalle tuona kesänä Sofia toi mukanaan My Little Ponynsa ja joskus uusia settejä.

Toukokuun 30. päivä 1998, lauantai. Joen pieni liplatus, lintujen viserrys ja pieni tuulenvire rikkoivat muuten täydellisen hiljaisuuden. Makoilimme majan lattialla ja kuuntelimme vain hiljaisuutta. Harvoin 10-vuotiaat tekivät sellaista. Kai me olimme omalla tavallamme erilaisia. Harvat lapset vain makoilivat hiljaa kuuntelemassa luonnon ääniä. Äiti aina kysyi minulta, miksi en ollut leikkimässä muiden lasten kanssa. Leikin aina Sofian kanssa. Äiti ei vain ymmärtänyt. Olimme Sofian kanssa parhaat ystävät ja halusimme leikkiä kahdestaan ilman muiden häiriötä.

Kesäloman viimeisinä päivänä hiljaisuutemme rikkoutui. Kaksi luokkalaistamme olivat metsässä. He juoksivat joen vierellä ja huusivat kuin viimeistä päivää. Heidän naurunsa ja huutonsa kaikui metsässä. Inho Oonaa ja Vilmaa kohtaan paistoi Sofian kasvoilta vahvasti. Hänen kasvoillaan ei enää tanssinut se sama hymy ja ilo johon olin tottunut. 11-vuotiaan kasvoilla tuollainen viha ja inho näytti vain oudolta. Varsinkin Sofian kaltaisen 11-vuotiaan tytön kasvoilla. Hän ei ollut tyytyväinen. En minäkään ollut, mutta en sanonut sanaakaan, kun Sofia nousi ylös ja lähti kävelemään kohti luokkalaisiamme. Seurasin vain hiljaa perässä hyvän välimatkan takana.

“Voitteko lähteä?” Sofia sanoi ja pysähtyi metrin päähän Oonasta ja Vilmasta, jotka pysähtyivät paikoilleen ärsyyntyneen näköisinä. He näyttivät samaan aikaan kuitenkin tyytyväisiltä. Ylimielisyys paistoi heidän kasvoiltaan.
“Metsässä saa olla muitakin. Ei se ole vain teidän paikka”, Oona, heistä se ärsyttävämpi, sanoi ja jatkoi juoksuaan meidän ohitsemme. Sofia tarttui häntä kädestä ja pysäytti hänet uudelleen.
“Te häiritsette meitä”, Sofia sanoi ja päästi irti Oonan laihasta kädestä, kun hän alkoi rimpuilemaan.
“Sä häiritset meitä”, hän sanoi ja tönäisi Sofiaa jokea kohti. Jos Sofia ei olisi pystynyt pitämään tasapainoaan, hän makaisi nyt joessa.
“Mene vain sinne jokeen, sinne sä kuulutkin”, Vilma sanoi ja he juoksivat nauraen ja huutaen pois paikalta - aivan kuten he olivat tulleet paikallekin.
“Älä kuuntele heitä”, sanoin ja kävelin ärsyyntyneen ja hieman surullisen Sofian perässä majalle. Sofia pakkasi tavaransa ja lähti kotiin sanomatta sanaakaan.

Toukokuun 29. päivä 1999, lauantai. Tänä vuonna päätimme rakentaa ihan oikean majan. Seinät, katon, lattian, kaiken. Sofian vanhemmat lupasivat auttaa. Siitä tulisi ihan oikea maja, jossa voisimme olla myös sateella. Aloitimme rakentamisen heti ensimmäisenä kesälomapäivänä kevätjuhlan jälkeen. Juoksimme suoraan kevätjuhlasta metsään joen varrelle juuri siihen paikkaan, jossa maja aina oli. Olimme piirtäneet vihkoihimme suunnitelmia ja vertailimme niitä odotellessamme. Minulla oli melko yksinkertainen suunnitelma, mutta Sofian suunnitelma oli niin suuri ja hulppea. Sofian vanhempien saapuessa paikalle aloimme heti rakentamaan.