ujobiseksuaali10.9.2019 18:40
1/14
Novelli - Päivä minun maailmassani

juu
terapeuteille tää on menossa
kertokaa toki mitä tykkäätte
psst. sori johnygirl tää ei oo se tyttörakkausnovelli :(

Päivä minun maailmassani

Keittiön kattiloiden kolina merkisti äidin hereillä oloa. Pyörin sängyssäni levottomana ja avasin puhelimeni ruudun vähän väliä vain huomatakseni, että minuutit liikkuivat nopeammin kuin tuntuivat kuluvan. Kello oli vain vähän yli kuuden, mutta olin jo hereillä. Olin ollut hereillä jo yli tunnin, koska sellainen unirytmini oli. Vielä vajaa tunti, niin oma herätykseni soisi. Enhän minä sitä oikeasti odottanut, koska vastassa oli vain taas yksi päivä koulussa, mitä en halunnut kohdata.

Levottomuus tuntui minussa päästä varpaisiin asti. Aivoni olivat levottomat ja ajatukset vain törmäilivät toisiinsa kuin hiukkaset kemiallisissa reaktioissa. Päätäni särki. Ei ihmekään kaikkien näiden ajatusten keskellä.

Kello läheni puolta seitsemää. Äitini alkoi valmistautua lähtemään töihin. Kuulin, kuinka hän käveli alakerrassa, pakkasi laukkuaan ja ramppasi keittiön ja eteisen väliä. Pian kuuluivat viimeiset askeleet, kun kellariin johtava ovi sulkeutui. Askeleet vaimenivat sitä mukaa, kun äitini käveli kellariin hakemaan pyöräänsä. Avasin taas puhelimeni. Aikaa oli taas kulunut enemmän kuin halusin.

Kello 6:45 kuului veljeni huoneesta puhelimen herätys. Veljeni oli vasta siirtynyt yläkertaan siskoni entiseen huoneeseen. Hänen herätyksensä herätti minut silloin, kun en ollut herännyt jo paria tuntia aiemmin.

Viisi minuuttia myöhemmin oma herätykseni soi. Väsyneenä käänsin kylkeäni ja kurkotin yöpöydän laatikkoon. Ruskea lasipurkki oli jo lähes rutiininomaista löytää silmät kiinni. Yksi tyroksiini joka aamu. Niin minä tein, vaikka kuinka ahdisti niellä pillereitä. Pakko niitä oli syödä, jotta jaksaisi edes jotain tehdä.

6:50 soi isäni herätys alakerrassa. Makasin edelleen sängyssäni toivomassa, että aika pysähtyisi ja minun ei tarvitsisi nousta lainkaan ylös. En halunnut. En halunnut taas nousta ylös, näyttää iloiselta ja mennä kouluun, jossa ahdistus vain pahenisi ja itku löytäisi tiensä ulos silmistäni. En ollut siihen koskaan valmis.

7:15 pääsin vihdoin ylös sängystä. Se oli vaikeaa, lähes raastavaa, nousta ylös ja yrittää jaksaa. Peilin ohi kävellessäni välttelin itseni katsomista, mutta en voinut siltikään vastustaa vilkaisemasta itseäni peilistä. Ruma, laiha, rättiväsynyt. Surullinen tyttö tuijotti minua takaisin. Jos en paremmin tietäisi, en tunnistaisi häntä samaksi pikkutytöksi, joka olin monta vuotta sitten.

Vaatteiden pukeminen on vaikeaa. Vedän päälleni vain monta kerrosta vaatteita, jottei minua palelisi niin paljoa päivän aikana. Jotain helppoa ja lämmintä. Usein ylisuuria huppareita, jottei laihuuteni näkyisi niin helposti. Ja jotta voisin tarvittaessa hukuttautua piiloon suuren ja pehmeän hupparin turvaan.

Aamupala ei meinaa mennä alas. Ahdistaa, masentaa, väsyttää. Ruoka ei maistu, vaikka haluaisin syödä. Kaadan teetä termosmukiin, jotta voin koulussa lämmitellä ja keskittyä johonkin, jos aamun ensimmäisestä oppitunnista ei tule yhtään mitään.

Matka kouluun tuntuu joka aamu ahdistavammalta. Joka sekunti hengitykseni tahti tihenee ja tunnen, kuinka pala kurkussa ja hikeentyneet kädet alkavat hiipiä seuraani. Sydämen tykytys tihenee ja pian matka onkin jo ohitse. Isä sanoo tulevansa neljältä hakemaan, kun pääsee töistä. Sanomme heipat ja sitten hän ajaakin jo pois. On taas yhden koulupäivän aika.

Kävelen kouluun ja yritän vältellä kaikkia ihmisiä. Kävelen seinien lähellä, enkä missään vaiheessa eksy keskelle käytävää. Tuijotan lattiaa ja katson eteeni vain sen verran, etten törmää kehenkään. Nyt jo ahdistaa, eikä kello ole edes kuin 7:56. Vielä on monta pitkää tuntia edessä.

Saksan tunti alkaa. Istun yksin muun kolmen opiskelijan istuessa yhdessä nauramassa ja puhumassa. Opettaja aloittaa tunnin. Paritehtäviä, kuten useimmilla tunneilla. Tunnen muiden katseen selässäni, kun opettaja määrää heidät tekemään kolmestaan tehtävää, johon minä en osallistu. Opettaja onneksi ymmärtää sen. Hän käy neuvomassa minulle, miten voin miettiä tehtävää yksin. Tunti jatkuu ja tunnen yhä muiden katseen selässäni.

Ensimmäinen hypäri. Yritän etsiä paikkaa, jossa saisin rauhassa yrittää keskittyä koulutehtävien tekemiseen. Saksan tunnin aikainen ahdistus ja yksinäisyys ovat jo päässä muiden huonoa oloa aiheuttavien asioiden kanssa.

Hypärille löydän paikan yhden käytävän päästä. Sinne kuuluu muiden tuntien puheensorinaa, iloista sellaista. Paikkaa etsiessäni näin kaikkien muiden olevan kavereidensa kanssa. Koulupäivän ensimmäiset kyyneleet kohosivat silmiini, enkä pystynyt estämään niitä mitenkään.

Snapchattiin ilmestyy viesti parhaalta ystävältäni. Se on vain huomenta-viesti, mutta lämmittää silti mieltäni, vaikka hän lähettääkin sen kaikille joka ikinen aamu. Vastasin siihen ja odotin hetken, ennen kuin laitoin muuta viestiä. Hän ei vastaisi siihen moneen tuntiin, mutta laitoin sen jo valmiiksi odottamaan vastausta.

Lähden hyvissä ajoin ruokailuun, jotta ehdin syödä ennen kuin muilla loppuu tunti. Ruokailussa on joitakin, mutta ei paljon ketään. Menen istumaan yksin nurkassa olevaan pöytään, jotta minua ei huomattaisi. On päivän toisen lääkkeen aika. Venlafaxin menee kurkusta alas väkisin, pieni itku silmissä, kun yksinäisyys ruokailussa ahdistaa. Ei ole ketään kenen kanssa voisin syödä. Syön aina yksin.

Kemian tunti alkaa. Kävelen paikalleni vältellen muiden katseita. Silmäni punertavat kaikesta itkemisestä, jota hypärin ja ruokailun aikana ehti kertyä. Päätä särkee yhä vain enemmän. Takanani istui äitini pomon tyttö ja yksi kaverini, jonka kanssa en enää hirveästi puhunut. He olivat hyviä ystäviä ja joka kemian tunti - kun he olivat paikalla - jouduin kuuntelemaan sitä, kuinka hauskaa heillä oli yhdessä. Se itketti.