liljakukkia9.8.2020 10:31
1/46
Novelli // Kolme pientä sanaa

LUKU 1

Pimeys, on ensimmäinen sana joka tulvahtaa mieleeni upotessani syvemmälle vellovaan meriveteen. Tunnen kuinka se tavoittelee minua, yrittää kiepata otteeseensa ja vetää uhrikseen. Yritän taistella tietäni takaisin pinnalle, mutta aallokko puskee vastaan. Minä hukun, pakokauhun täyttämä ajatus valtaa mieleni. Samalla vedän vettä henkeeni, kuin yrittäen edesauttaa prosessia. Keuhkoni huutavat ilmaa aiheuttaen polttelua ympäri kehoani. Yritän vielä kerran ponkaista pinnalle, epäonnistuen taas. Tunnen kuinka voimani ehtyvät, ja alan upota yhä syvemmälle, nähden enää pieniä valon pilkahduksia. Tunnen surun puristavan sydäntäni, näinkö kuolisin vain 18-vuotiaana. Ajatukseni johtavat perheeseeni, vanhempiini ja pikkuveljeeni, joka aneli minua jäämään pois Australian muutosta. Mutta minä halusin. Halusin niin kovasti, että se johtaa minut kuolemaani.



Ajatukseni keskeytyvät kun tunnen jonkun nappaavan minusta kiinni ja vetäen pinnalle. Elimistöni ei ymmärrä että olen jo hapen saatavissa, vaan yrittää edelleen tukehduttaa minua. Yskin vettä keuhkoistani enkä edes näe pelastajani naamaa kun hän vetää minut surffilaudan päälle. "Sinä selviät tästä", on ainut vaimea ääni ennen kuin valtava pimeys tuudittaa minut uneen.

"Onko hän tajuissaan?"

"Soittakaa ambulanssi!"

Räpyttelen silmiäni varovasti auki joita kirvelee meriveden johdosta. Kurkkuani sekä nenääni kirvelee, ja koko kehoni tuntuu olevan tulessa. Tajuan sen johtuvan siitä että makaan hiekassa ihmisjoukon ympäröimänä. Uimalasini ovat hukkuneet jonnekkin, enkä näe kunnolla kenenkään kasvoja auringon häikäistessä silmiäni. Pian ambulanssin hoitajat luovivat tiensä luokseni ja tunnen kuinka kasvoilleni laitetaan hengitysmaski ja minut nostetaan pois hiekalta. Väsymys luikertelee takaisin mieleeni ja annan sen ilomielin viedä mukanaan.

Seuraavaksi herään hämärästä huoneesta, ja tajuan olevani sairaalassa. Sivuillani on verhot, ja makaamani sängyn vieressä on yöpöytä jossa on kukkia sekä vesilasi. Kurtistan kulmiani ja ojennan käteni vesilasia kohti, yrittäen nostaa sen. Käteni on yllättävän voimaton ja lasi tippuu lattialle rikkoontuen voimakkaan äänen saattelemana. Irvistän, ja kuulen nopeat askeleet kun hoitaja kävelee luokseni.

"Oletko kunnossa?", hän kysyy keräten lasinsirut kihvelillä pois. Kuivatessaan lattiaa, yritän löytää puhekykyni.

"Kyllä, luulisin. Olin vain voimattomampi mitä luulin", kähisen. Hoitaja nyökkää hymyillen, ja huomaan hänen nimimerkistään nimekseen Lucy. "Voisitko tuoda minulle toisen lasin, Lucy?"

Lucy nyökkää ja lähtee huoneesta palaten pian vesilasin kanssa. Hän auttaa minua juomaan sen ja tunnen oloni kohenevan hetkessä. "Mitä kello on?"

"Neljä aamuyöstä. Yövuoroni loppuu pian ja sinua saapuu hoitamaan toinen hoitaja, Kevin", Lucy selittää.

"Missä kaikki tavarani on?", kysyn miettien puhelintani, lompakkoani ja muita tavaroitani.

"Sinut pelastanut nuori mies toi ne tänne mukanasi. Haluatko että tuon ne sinulle aamulla?"

Nyökkään miettien kuumeisesti kenestä miehestä hän oikein puhuu. Kurtistan otsaani yrittäen muistella tapahtumia, mutta kaikki ovat yhtä suurta sumua. Huokaisen ja painan pääni tyynyyn sulkien silmäni.

Kun avaan silmäni uudemman kerran, on huone valoisempi ja puheensorina täyttää huoneen. Huomaan punaisen kukkalaukkuni olevan viereisellä penkillä, se saa helpottuneen olon itselleni. Nousen ja otan laukun itselleni kaivaen puhelintani sieltä. Minulle on soitettu vanhemmiltani monta kertaa, ystävältäni Katelta ja vuokranantajaltani. Huokaisen ja pistän facetimen menemään äidilleni.

Kun äitini vastaa, huomaan heti hänen huolesta väsyneet kasvonsa. Tunnen samalla hetkellä katumusta kun menin liian syvälle meriveteen, tietäen sen vaarat.

"Hei äiti", sanon hiljaa.

"Hei, voi kuinka huolissaan olimme sinusta Linda", hän parkaisee. Isäkin tunkee hänen viereensä, ja tunnen kuinka minulla on kiire selittää asiat.

"Ei minulla ole hätää", sanon nopeasti. "Apu saapui onneksi paikalle."

"Olisit voinut kuolla, Linda", isäni sanoo vakavana. Huokaisen, niin kuin en tietäisi sitä.

"Tiedän, tein virheen mutta onneksi joku veti minut pinnalle ajoissa", sanon vakuuttavalla äänellä.

"Kuka?", äiti kysyy edelleen huolestuneena.

"En itseasiassa tiedä", sanon kummastuneena.

Juttelemme vielä hetken ja vakuutan ainakin kymmenen kertaa olevani kunnossa. Lisäksi soitan Katelle, sekä vuokranantajalleni joka yrittää selvästi iskeä minua muka huolestuneena. Hän on minua kymmenen vuotta vanhempi ja muutenkin ällöttävä, joten kerrottuani olevani kunnossa lopetan puhelun nopeasti. Katelle taas saan vakuutella toiset kymmenen kertaa olevani kunnossa, sekä joudun lupaamaan etten mene enää yksin uimaan. Kun sekin puhelu on ohi, henkäisen helpottuneena.

Kotiudun päivän päätteeksi kun lääkäri on tutkinut minut ja antanut siihen luvan. Saan uudet vaatteet sairaalalta sillä päälläni ei tietenkään ollut mitään muuta kuin bikinit. Ajatus siitä että minut pelastanut nuorukainen on nähnyt minut miltei syntymäasussani, saa minut nolostumaan. Pudistelen ajatuksen pois päästäni, en todennäköisesti tapaa häntä enää koskaan.

Kun pääsen asunnolleni, olen aivan puhki. Heitän laukkuni lattialle ja kaadun sohvalleni hieroen kipeitä jalkojani. En ainakaan hetkeen ole menossa rannalle. Nousen ja kävelen jääkaapille ottaen sieltä kylmän limsapullon, kun ovikello soi. Kävelen avaamaan sen ja en ehdi sanoa mitään Katen rynnätessä sisään.

"Me menemme tänään juhlimaan selviytymistäsi", hän hihkaisee saaden minut voihkaisemaan. Tiedän kuitenkin etten voi kieltäytyä, joten nyökkään vain ja annan hänen viedä minut vaatekaapilleni.

Jihuu.

---

No niin, siinä olisi eka luku novellia jota olen suunnitellut pitkään. Juoni kertoo siis nuoresta naisesta joka on Australiassa asumassa vuoden verran, ja hän kokee miltei hukkumisen. Salaperäinen henkilö pelastaa hänet ja tadaa, eeppinen rakkaustarina voi alkaa. Risut ja ruusut kommentteihin, otan mielelläni kritiikkiä vastaan. Kiitos ja kumarrus!