liskoapina21.1.2020 15:00
1/68
Novelli: Haavoittunut enkeli

Olen joskus kirjoittanut tämmöistä novellia ja julkaisen pätkän täällä. Toiveena olisi saada edes pari kommenttia / palautetta.


***
Auton ajovalot pyyhkivät lumisen tien pintaa, kun ruosteinen Saab 9000 raksutti eteenpäin kylmänä talvi-iltana. Pakokaasu tuprusi nokisesta putkesta ja sekoittui pimeyteen. Tie oli jäinen ja liukas ohuen lumikerroksen alla. Katulamppuja tai jalkakäytäviä ei tämän syrjäisen tienpätkän varrella ollut. Puut reunustivat kapeita lumisia ojia ja puolikuu vilkkui silloin tällöin latvusten väleistä. Metsä oli äänetön ja vain turbo-Saabin moottorin ääni halkoi ilmaa.

Hieroin karheilla rystysilläni väsyneitä silmiäni ja haukottelin kaulajänteet pullistuen. Kello lähestyi yhtätoista. Töissä oli jouduttu painamaan ylitöitä toista tuntia kiireiden vuoksi. Onneksi huomenna alkaisi viikonloppu, enää yksi päivä kestettävä narsistista pomoa. Tihrustin likaisesta tuulilasista ulos, mutta näkyvyys oli kuin natsien kaasukammiossa. Tuskin täällä näin myöhään ketään on jalkaisin enää liikkeellä, ajattelin. Kohta pääsisin kämpille vetämään iltapalaa ja nukkumaan.

Mutkan takaa alkoivat paistaa kirkkaat ajovalot. Kohta esiin ampaisi kovaa vauhtia auto, jonka pakoputkessa oli äänestä päätellen kissan mentävä reikä. Auton keulassa loistivat lisävalot kirkkaammin kuin Obaman hampaat ja pimeään tottuneet silmäni vettyivät voimakkaasta valosta. Vastaantulijan BMW suhahti Saabini ohi melkein vieden vasemman peilini mennessään. Olin näkeväni, että tämän hurjastelijan auton keulassa oli melkoista lommoa ja yksi valoista oli pimeänä. Kirkkaiden ympyröiden vielä välkkyessä näkökentässäni naurahdin, ajanut johonkin ojaan tuokin sankari.

Alle kilometrin ajettuani näin edessäpäin auton punaiset perävalot. Hidastin vauhtiani ja ajoin lähemmäs. Huomasin, että jotain oli käynyt hassusti. Tiessä näkyi sekavia jälkiä ja lumi oli pyyhkiytynyt pois nastojen naarmuttaman jään päältä. Tässä on tapahtunut joku kolari, ajattelin nopeasti. Kytkin autostani hätävilkut päälle ja kompuroin ovesta ulos. Juoksin liukastellen autoni ajovalojen halki kohti edessä olevaa autoa.

Tie kaartoi jyrkästi vasemmalle ja ulkokurvin kohdalla maa vietti useita metrejä alaspäin. Pikkuinen auto makasi pimeässä ojan pohjalla osittain lumeen hautautuneena ja puuhun törmänneenä. Tämän on täytynyt sattua aivan vasta, koska tuossa on vielä valot päällä, ajattelin. Lasinsirut rasahtelivat kenkieni alla, kun harpoin eteenpäin. Monesti olin ajanut tätä tietä ja mielessäni oli käynyt, että tämä mutka on ehkä hieman vaarallinen.

Tarvoin lumihangessa ojaa alas ja jalkani upposivat syvälle kylmään lumeen, jota tulvi molempiin kenkiini. Olin varma, että päivällä töihin lähtiessäni tässä ei ollut ollut vielä mitään autoa ojassa. Saabini lamput loivat sopivasti valoa, jotta en tarvinnut taskulamppua. Volkswagenin takavalot paloivat edelleen punaisina, vaikka auto oli runnoutunut pahasti puuta vasten. Huomasin, että kuljettajan ovi ja auton vasen etukulma olivat ottaneet pahasti osumaa jostakin. Metalli oli vääntynyt ja lommolla.

Puhalsin ilmaa keuhkoistani ja katsoin kuljettajan ikkunasta sisään. Hätkähdin vaistomaisesti, kun näin, että sisällä oli kuljettaja. Mieleeni ei ollut oikeasti juolahtanut, että tässä oli oikea onnettomuus kyseessä, ja että olin ensimmäinen sivullinen tapahtumapaikalla. Sydämeni syke kiihtyi ja tartuin ovenkahvaan kylmästä kangistuvilla sormillani. Ovi ei tahtonut aueta, koska saranat olivat vaurioituneet pahasti. Temmoin kahvasta kaksin käsin ja lopulta ovi aukesi karmivasti nirskuen.

Ohjaamosta tulvahti ulos voimakas palaneen haju. Hengitin nopeasti ja katsoin kuljettajaan. Sydämeni tuntui pysähtyvän usean sekunnin ajaksi, kun näin hänet. Suuni aukesi äänettömästi ja tyrmistyin täysin. Kuskin paikalla lauennutta turvatyynyä vasten hän makasi, tajuttomana. Tummat, pitkät hiukset olivat levinneet joka suuntaan. Kauhu kuristi rintakehääni niin voimakkaasti, että en saanut henkeä. Siinä oli hän, minun ihastukseni, tyttö, jota rakastin enemmän kuin ketään. Autossa ei ollut ketään muita henkilöitä.

Kaikki muu katosi, kylmyys, lumi ja aika. Käteni tärisivät, kun kumarruin häntä kohti. Oliko hän kuollut? Hyvin hellävaroen käänsin hänen kauniin päänsä selkänojaa vasten ja näin hänen kasvonsa. Silmäluomet olivat puoliksi kiinni ja suupielessä valui vielä lämmin verinoro. Asetin tärisevän sormeni hänen nenänsä alle. Hengittikö hän? Muutaman pitkän sekunnin päästä tunsin kuuman, heikon ilmavirran ihollani. Huojennuin valtavasti, hän oli elossa.

Aivoni kävivät ylikierroksilla. Mitä ihmettä nyt pitäisi tehdä?
–Soita 112, komensin itseäni. Siinä hänen autonsa oviaukossa seistessäni kaivoin housujeni taskusta puhelimeni. Kylmät sormeni haparoivat kosketusnäyttöä. Sain puhelimen juuri päälle, kun se värähti pitkään ja akun kuva vilahti näytössä.
–Ei, älä lopu nyt, sanoin epätoivoisella äänellä, mutta puhelinvalmistajan logo ilmestyi näytölle ja tiesin akun loppuneen ja puhelimen sulkeutuvan. Olin vähällä paiskata luurin metsään, mutta työnsinkin sen takaisin taskuuni. Sitten kohdistin huomioni takaisin häneen.

Minun pitää herättää hänet, ajattelin. Hänen puhelimellaan voimme soittaa apua. Tunsin samanaikaisesti suurta jännitystä ja iloa, kun ensimmäistä kertaa elämässäni pääsisin puhumaan hänelle. Aiemmin en ollut vuorovaikuttanut hänen kanssaan edes savumerkein tai koulun tunneilla.
–Haloo, herätys, sanoin kovalla äänellä hänelle. Ääneni kuulosti typerältä hiljaisuudessa, jossa kuului vain Saabini hiljainen tyhjäkäynnin hurina. En uskaltanut koskea häneen, koska pelkäsin, että hänellä on jotain rikki niskassa tai muualla ja pahentaisin vain asiaa. Kumarruin hänen korvansa juureen, jossa hiuskiehkurat lepattivat hengitykseni takia. Sanoin hänen kauniin nimensä ääneen, ensimmäistä kertaa elämässäni.

---jatkuu---


Kiitos jos luit tänne asti. Laita kommenttia, jos jostain ihmeen syystä haluat antaa palautetta :)