Koko ikäni mulle on tehty selväksi että olen vääränlainen ja liian huono ihminen: kaverit, perhe ja opettajat. Käyttäydyn väärin, olen liian lihava ja hullu.

Lukiossa alkoi täydellisyyden tavoittelu ja vihdoin alkoi sujua. Entisestä kasin oppilaasta tuli kympin tyttö. Vihdoinkin joku kehui mua ja vanhemmat olivat ylpeitä ignoorattuaan mua ensin alle kouluikäisestä asti. Kavereita aloin saada kun opettelin miellyttämään ja sopeutumaan joukkoon. Aloin juomaan muiden painostuksesta, laihdutin itseni luurangoksi ja luovuin omista kiinnostuksen kohteistani.

Päälle parikymppisenä yritin taas olla oma itseni. Nyt mulle naureskellaan selän takana miten hullu olen, poikaystävä sanoo päin naamaa etten saa tehdä näin tai noin tai hän jättää ja jopa puolitutut patistaa lääkikseen lukiomenestyksen vuoksi. Mun unelmat on väärin. Mä olen vihdoin tajunnut sen, että mua ei voi rakastaa omana itsenäni. Mun on elettävä muiden mielen mukaan saadakseni rakkautta ja hyväksyntää.

Avautuminen jolla ei ole pointtia, sori siitä. Oli vain saatava kerrottava asiansa vielä kerran ennen kuin suljen suuni lopullisesti.