Todella helposti jos mua vaivaa joku asia ja sanon siitä nii reaktio on ”nonii ja taas on mun vika.” Esimerkiks maanantaina must tuntu et se valitti ihan kaikesta mitä teen (puhun kaupassa kuulemma liian kovaa, murustelen liikaa ku syön juustonaksuja, en saa kattoa mun vanhoja kuvia ajoilta kun olin aika itsetuhonen koska se on kuulemma sairasta paskaa ja mitä näitä nyt oli. Viimisimmästä se myös suuttu ihan kunnolla) joten illalla alko tuntuu liian pahalta ja aloin itkee. Sit lopetin pahimman itkemisen hetkeks ku keskityin kirjottaa yhtä viestiä ja sit jatkoin taas itkemistä minkä jälkee se sano mulle et ”noni lopeta nyt toi, et sä oikeesti ees itke jos pystyt lopettaa sen ku kirjotat jotain” mikä ei siin tilantees tuntunu yhtää hyvältä koska mul oli oikeesti semmonen olo et se on kyllästymässä muhun (mut en uskaltanu sanoa tätä sille.) Sit sanoin vaan et miks se ei vaan pyydä mua lähtee sen luota jos kerran kaikki mitä teen ärsyttää sitä niin paljon niin sain taas kuulla just ton et ”kaikki on taas mun syy.”

Sit kun olin hetken itkeny ja pystyin vähän paremmin puhuu nii kerroin et musta on hetken tuntunu siltä ettei se haluis olla mun kaa ku on ollu jotenki tosi hiljanen (ja sit se viel alko tommoseks mua kohtaa siihen perää) nii se kerto mulle et se on erilainen ku mä et jos sen on paha olla nii se on vaa hiljaa (mikä on musta vähän outoo koska mä oon se kenen on vaikee puhua asioista varsinkaa äänee ja mun säätö on itse kokoajan yrittäny opettaa mua puhumaan. Toisaalta kyllä viesteillä avaudun sille enemmän ku se mulle.)

Ja ettei nyt ihan täysin väärä kuva tule niin muuten meijän välit on erittäin hyvät ja kaikki on ihan täydellistä mut tuntuu et tää oikeestaan vähän molempien aika huono itsetunto vaikeuttaa asioista puhumista kun mun on vaikee uskoo et se haluis oikeesti olla mun kaa ja se ottaa sen heti syyttelynä jos yritän keskustella. Mitä tehdä?