Otsikko kertoo asian, mutta haluun selventää asiaa

Minä olen aina asunut mun äidin ja isäpuolen kanssa, ja ne on kasvattanut mua. Aina sunnuntaina olin minun oikean biologisen isän ja sen perheen (mummi, vaari ja setä) luona. Kun kasvoin isommaksi nii sitä näki vielä harvemmin. Myöhemmin on alkanut tajuamaan, että äiti ja oikee isä eivät olleet naimissa kun synnyin, että olin todennäköisesti vahinko, mikä oli aika järkyttävä asia, koska meidän perhe on hyvin uskonnollinen. Sitten kun olin 12 muutettiin suomeen (olen siis peräisin jostain päin keski-eurooppaa, en haluu kertoo tarkemmin). Suomeen muuttivat minä, äiti, isäpuoli ja sisarukset. Ja se tietenkin tarkoitti, että näen mun oikeaa iskää, joka on mulle ihan sairaan tärkee ja en pysty kuvittelemaan elämää ilman sitä, vielä harvemmin kuin ennen (kolme kertaa vuodessa). Se oli, ja edelleen on, kamalaa.

Seuraava syy tähän huonoon oloon on se, että minun äiti ja isäpuoli erosivat. Se oli äidin syytä, isäpuoli ei olisi jättänyt sitä ikinä. Äiti otti kamat ja muutti takaisin meidän kotimaahan ja minä, sisarukset ja isäpuoli jäätiin tänne.
Minusta tulli tavallaan "äiti" koska mä oon nyt vanhin naishenkilö meidän asunnossa ja pitää olla esimerkkinä pikkusiskolle ja pikkuveljestä pitää kans huolehtia. Mulle kans kerrotaan kaikista meidän perheen rahahuolista ja mul on hirveet paineet siitä ja haluun auttaa mutta ei oo olemassa mitää, mitä voisin tehdä toisin ja se arsyttää...
Isäpuolella on tapana kysyä että olenko iloinen siitä että äiti tulee meille. Mutta miten kerron sille, että jos äiti kerrankin päätti jättää meidät nii miks se sit on meillä ja että en todellakaan tykkää siitä että se in meillä??!

Kans tulee paha mieli siitä ajatuksesta, että molemmat biologiset vanhemmat ovat toisella puolella maailmaa...