Kävin nuorten psykalla konsultoinnissa mun äidin kanssa ahdistuksen ja paniikkihäiriön takia (jonka oireita mulla on ollu ihan aina ja niin on psykologitkin puhunu ja sitä on mul myös suvussa) ja en uskaltanu sanoo kaikkii asioita suoraan koska en oo puhunu niistä mun äidille koska mun äiti ei oo ollu noiden asioiden kohdalla kovin avoin. En siis saanut kerrottua kaikkea esim. että oon ollu enemmän ja vähemmän itsetuhonen monta vuotta ja että en haluu syödä ja en siedä itseäni. Se psykologi siis ei ottanu mun juttuja niin tosissaan ku puhuin vaan ahdistuksesta ja vähän hymähteli mun jutuille ja pisti suoraan teini-iän piikkiin ja jossain kohtaa aloin siinä itkeekki ku tuntu etten oo yhtään valid :’). Mut sit kuitenki ohjattii matalamman kynnyksen avun pariin. Musta vaan tuntuu että haluan kauheita asioita itelleni ja ettei muo oteta yhtään tosissaan vaan kaikki pistetään teini-iän piikkiin. Pitääkö mun oikeesti yrittää tappaa itteni että saan hoitoa mitä koen tarvitsevani koska mä en kestä enää tätä jatkuvaa pahaa oloa (joka on btw kestäny jo 3 vuotta).