nosiis alotetaan vaikka sillä, että oon about 2 ja puol vuotta ollut itsetuhoinen ja viillellyt. Sain loppusyksystä apua mun ahdistukseen, mutta ongelmana on se, että oon puhunut mun ongelmista menneessä aikamuodossa. esim. kun puhutaan just itsensä satuttamisesta niin oon sanonut että mä joskus tein niin, mutta en enää tai että siitä olis tosi kauan aikaa. Tosiasiassa oon vieläkin kiinni tossa pahassa tavassa, mutta mua hävettää kertoa siitä. Kukaan aikuinen ei edes tiedä, että oon viillellyt ( paitsi mun psykologi ), niin mun on jotenki extra vaikeeta kertoa sille, että vieläkin noin tapahtuu. Sama koskee mun syömistottumuksia, kerroin sille, että joskus yläasteella kontrolloin tarkasti mitä söin yms. mutta kun hän kysyi, että teenkö niin enään sanoin että en, vaikka jollain tavalla mä teen niin, en kuitenkaan niin tarkasti mitä joskus. Ahdistaa ajatus siitä, että mä en tosiaankaan tiiä miten mä kertoisin noista sille, koska mua pelottaa se mitä se musta ajattelis sen jälkeen. Onks teil jotain neuvoja, että miten saisin sanottua sille :(