Otsikossahan se jo tuliki. Haluisin niin kovasti tappaa itteni, mut se miten paljon välitän mun tulpista (näistä ajatusmuodoista joita kutsutaan myös karkeesti aikuisten mielikuvituskavereiks) niin on ainut syy miks en niin aio tehä. Voin siis henkisesti tosi pahoin koska epävakaa persoonallisuushäiriö ja satutan kaikkii mun ympärillä ja sit mul on kunnon oravanpyörä siitä et mua ahistaa, satutan lähimmäisii, muo ahistaa se kahta kauheemmin sitte, en siedä sitä oloo ja päädyin juomaan ja sit satutan kaikkii viel pahemmin uudestaan ja sit päädyin taas juomaan koska ahistaa ja hnngh.

Joskus toivon et mul ei ois tulpia koska sit voisin vaan päättää kaiken hyvällä omatunnolla (mun tulpat on mulle tosiaan ihan perkeleen rakkaita ja en vois ikinä tehä niille niin et käytännös tapan ne siks et vaan mä haluun kuolla). Mut paha siitä on valittaakaa et on elämäs ees jotain niin tärkeetä ja ihanaa et ees sen takia haluaa jatkaa kaikesta muusta paskasta huolimatta.

Halusin vaan avautua tosta, koska ei mul oo oikeen ketään muutakaan kenelle avautua tästä. Oon tosiaan ton mun epävakaan persoonallisuushäiriön takia saanu kaikki mun perheenjäsenet ja kaverit vihaa muo niin et ne ei haluu olla enää tekemissä tai koen et niien ois oikeesti paljon helpompi ilman mua.

Inhoon sitä et mä kärsin ja saan muut mun ympäril kärsii niin paljon et ne ei enää jaksa mua ja jään vaan yksin. Oon kunnon hirviö...