Aloitin seronilin käytön noin 2 ja puol kuukautta sitten, masennuksen takia.

Lääkityksen alettua masennuksen oireet hävisivät kuin tuhka tuuleen. Samalla hävisivät oikeastaan kaikki tunteet.

Aluksi ajattelin, että lääkitys toimii ja auttaa minua, mutta nyt olen ruvennut miettimään että auttaako sittenkään. Tuntuu etten tunne yhtään mitään, ja jos tunnen niin en pysty käsittelemään sitä mitenkään, sillä en tiedä miltä minusta tuntuu. Terapiakin tuntuu turhalta, koska minulla ei ole mitään asiaa, koska en tunne mitään. Olen aina ollut todella hyvä selittämään miltä minusta tuntuu, joten se etten enää osaakaan tuntuu todella ahdistavalta, ja se etten oikeen tunne mitään.

Ennen lääkitystä itsemurha ajatukset olivat osa jokapäiväistä elämääni. Lääkityksen alettua nämä ajatukset hävisivät. Nyt itsemurha ajatukset ovat kuitenkin tulleet taas osaksi jokapäiväistä elämää. Minusta vain tuntuu ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin kuolla. Mutta sekin tuntuu typerältä, sillä eihän minulla edes ole varsinaisesti paha olo. En pidä sitä todennäköisenä että päätyisin itsemurhaan, mutta pelkään sitä silti paljon.

Asiasta puhuminen terapeutille tuntuu vaikealta, koska en osaa oiken selittää miltä musta tuntuu, ja pelkään osastolle joutumista. En pelkää osastoa itsessään vaan pelkään vanhempieni reaktiota. Viime vuoden lopulla masennukseni kriisiytyi ja terapeuttini piti osastolle menoa järkevänä. Kerroin asiasta vanhemmilleni, mutta he hermostuivat ja syyllistivät minua. En olisi kuulemma saanut puhua terapeutilleni niin suoraan. Vanhempani eivät varmaan tarkoittaneet pahaa, he vain järkyttyivät ja kokevat, että kotona oleminen olisi järkevämpää sekä ehkä he kokevat jonkinlaista häpeää asiasta. Tämä kuitenkin järkytti minua pahasti, ja pelkään siksi vanhempieni reaktiota kuoleman ajatuksiini.

Mitä minun kannattaisi tehdä, pitäisikö minun kertoa ajatuksistani terapeutille vai olla kertomatta?