Alkuun sanon, että anteeksi avautuminen ja romaani. Toivon, että jaksatte lukea loppuun ja auttaa minua.
Pelkään kovasti sitä, että jään yksin. Tarkoitan nyt yksinolemista sekä siten, että en löydä elämänkumppania ja siten, etten löydä kavereita.

Minulla on nyt juuri alkanut välivuosi lukion jälkeen, ja olen tajunnut, että nyt kun koulua ei ole, olen todella yksinäinen. Haluaisin viettää aikaa ystävieni kanssa, mutta ymmärsin, että sellaisia ns. Kunnon ystäviä minulta ei löydy. Joudun aina olemaan itse se, joka pyytää näkemään, ja useimmiten toinen suostuu mutta peruu sitten myöhemmin.

Olen ihastunut yhteen poikaan, ja hän on tuonut elämääni vähän lisää sisältöä. Pelkään kuitenkin, että minusta on tullut häntäkin kohtaan ns. Läheisriippuvainen, sillä kun en vietä aikaani hänen kanssaan, alkaa minua ahdistamaan ihan hirveästi. Lisäksi pelkään että tämä ahdistus on lopulta se tekijä, jolla ajan hänetkin pois elämästäni.

Jos sanon jotain taustasta niin voin sen kertoa, että vanhempien ja sukulaistan suhteen on ollut isoja ongelmia. He eivät ole halunneet juurikaan nähdä minua tai välittäneet minusta (poikkeuksena äiti). Lisäksi minua kiusattiin 9 vuotta. Luulen siis, että tämä hylkäämisen/yksinjäämisen pelko johtuu noista kokemuksista.

Onko muilla kokemuksia samoista tuntemuksista ja miten te toimitte niiden kanssa? Käyn puhumassa terapiassa, mutta se ei auta tarpeeksi. Pitäisi keksiä muitakin keinoja kuin se.