Itken kun en pysty tekemään mitä muut pystyy. Muut lähtee ulkomaille, jaksaa opiskella ja tehä töitä, käy harrastuksissa, näkee ystäviä ja ihmisiä muutenkin ja suorittaa kaiken tarvittavan, ulkoilun, kaupassa käynti jne. Mutta mitä minä pystyn tekemään? En juuri mitään noista. Tuntuu niin vastenmieliseltä että käyn koulussa _yhden_ tunnin, jonka jälkeen mua kehutaa reippaaksi, vaikka en ole reipasta nähnytkään. Ja inhottaa kun sen yhden tunnin jälkeen oon aivan rättiväsynyt, en kykene tekemään yhtään mitään "rankkaa" koko päivänä. Monesti pakotan itteni ylisuorituksiin etten saa sitä paskaa niskaan miten laiska olen ja aina kun ovi sulkeutuu niin vaan rojahdan sängylle ja itken, enkä jaksa liikuttaa yhtään mitään. Enkä saa apua tähän. Vaikka yritän lääkärille sanoa miten vakava tilanne on niin mitään ei tehdä. Ja lääkärin lähettämässä kirjeessäkin luki että "potilas hyvin vähäsanainen ja lähinnä äiti huolissaan terveydestä" Näköjään lääkärit ei edes tajua miten huolissaan _minä_ olen. Oon yrittänyt tehä niin paljon ku jaksan tän asian eteen mutta kun yksinkertaisesti voimat loppuu. Ei oo voimia sanoa vastaan tai voimia sanoa tiukasti omaa mielipidettä, kun ei sitä edes kuunnella.
Mitä mä oon tehnyt väärin että ansaitsen tän? Mitä mun pitää tehdä etten ole tällanen ihmisraunio joka ei kykene mihinkään?
Harmittaa kun oma isä jota haluaisin rakastaa ei edes usko mua. Sanoo että ota niskasta kiinni ja lähe lenkille niin parannut. Älä jää yksin omaan huoneeseen vellomaan, et sä sillon parannu.
Vittu kerran lähin ulkoilemaan ja pyörryin! Oli mun tuuria että äiti käveli vastaan. Entä jos ens kerralla voimat loppuu, pyörryn, oon yksin enkä pääse kotiin? Miksei edes oma rakas, tai "rakas" isä voi uskoa? ;__;
En jaksa. En henkisesti enkä varsinkaan fyysisesti. Kun tosiasia on ettei sitä voimaa ole. Ei päässä eikä kehossa. Hyvä jos jaksan iteltäni henkiä riistää...