Miks mä puhun itelleni rumasti, haukun ja uskottelen että ansaitsen vain pahaa?
Eihän se ees varmaan oikeesti oo niin. Se on ihan hirveetä kun toisten mielestä on ihana ja arvokas, muttei kelpaa itselleen. Aina pitää pitäis olla täydellinen, eikä sekään riitä. Kai olis sitten parempi jos mua ei ois. En joutuis kärsimään, vaikka toisaalta ansaitsenkin sen.

Mä en tajuu. En IKINÄ sanois kellekkään toiselle asioita mitä sanon itelleni.

Ehkä se sairaala ois parempi paikka, mut pilaisin tulevan matkan.

En kestä tätä ahdistusta olemassa olosta D:::