oonkohan kyyninen rakkauden suhteen vaan, koska en haluu satuttaa itseäni. Tai siis muiden satuttavan mua. Olisin nimittäin varmaan haavoittuvimmillani, jos rakastaisin jotakuta. Pitäs antaa niin paljon toiselle itsestäni. En halua.

En ymmärrä, miks ihmiset haluu heittäytyä parisuhteeseen ja kokee kaikki vastoinkäymiset ja onnen yhdessä. Oikeastaan haluisin vaan olla yksin ja itsekäs kaikessa. Ei tarviis miettiä muiden tarpeita tai haluja. Ei miettiä toisen tunteita. On jo tuskaa miettiä, satutanko tietämättäni kavereitani ja ystäviäni.

En haluis välittää kenestäkään muusta kuin itsestäni. Olisi niin helppoa olla vain yksin ja välittää vaan itsestäni. Kaikessa ristiriitaisuudessa tuntuu, et oon kovin empaattinen etenkin mun ystävien suhteen, vaikka en osaakaan sitä näyttää.

Miks itken tätä kirjottaessa? Jäänkö jostain paitsi, jos en oo koskaan parisuhteessa ja rakasta jotain toista romanttisesti?

Vihaan ihastumista. Vai vihaanko kuitenkaan? Se vaan sekottaa ajatukset ja häiritsee elämää. En halua. On ihan perseestä, jos on pakkomielle johonkuhun ja vaan haluis olla sen lähellä tai jotain.

Jäänkö paljosta paitsi, jos kieltäydyn olemasta edes ystävien lähellä? Kuuluuko läheisyys ystävyyteenkin?

En oo koskaan tottunu läheisyyteen. Pelkäänkö, et se toinen satuttaa mua? Enkö uskalla vaan olla ja antaa toiseen lohduttaa ja pitää lähellä?

Mieluiten itken yksin, jos itken. En haluu kenenkään näkevän, kuinka haavoittunut oon. Kuinka rikki oon. Mut enhän mä oo rikki. Haluun olla ehjä, yksin, vain minä. Olla vaan murehtimatta kenenkään muun tunteista. Murehtimatta omista tunteistanikaan.

Rakkaus on perseestä. Kiintymys on perseestä. Tykkääminen on perseestä. Ihastuminen on perseestä. En tykkää. En halua. Kunpa tunteita ei ois... Mut oisinko sillon vaan jokin nukke? Olisiko elämässä enää silloin mitään järkeä? Kuka minä silloin olisin?