Aloitin siis elokuussa ekan vuoden amk:ssa ja avauduin tästä samasta asiasta jo ekalla viikolla, mutta nyt teen saman uudelleen, koska en oikeesti tiiä kestääkö mun pää täällä enää kovin pitkään.

Olin todella onnellinen, kun kuulin että sain opiskelupaikan, koska unelmaduunini vaatii amk opintoja ja haaveilin myös isompaan kaupunkiin muutosta. Kuitenkin nyt kun oon opiskellut yli kuukauden, en vieläkään tunne kuuluvani osaksi omaa luokkaani, saatika kaupunkia johon muutin.
Oon saanut luokaltani yhden kaverin ja hänkin tuntee olonsa luokassa ulkopuoliseksi, vaikka omasta mielestäni hän tulee hyvin juttuun muiden kanssa. Hänelle myös vastataan luokkamme yhteisessä wappi-ryhmässä, toisin kuin minulle...

Olen huono tutustumaan ryhmässä uusiin ihmisiin ja siksi muut eivät ole varmaankaan saaneet minusta kovinkaan paljoa irti. Luokkamme on muutenkin hyvin äänekäs, joten minun on vaikea ylipäätään avata suutani. Luokallamme on kyllä mukavan oloisia ihmisiä, mutta en yksinkertaisesti saa heihin mitään kontaktia.
Minua vaivaa myös suuri koti-ikävä. Luulin pitkään, että haluan asua kaupungissa, mutta nyt olen tajunnut, että oikeasti kuulun maalle. Minua ahdistaa jatkuva liikenne ja se, että en pääse metsään tai peltojen ääreen rauhoittumaan.
Minua huolettaa kokoajan rahojen loppuminen ja pelkään täällä myös koronaa. Suurin kauhuskenaarioni on, että saan tartunnan ja en voi lähteä asunnostani mihinkään. Oikesti varmaan hukkuisin omiin kyyneliini kahden viikon aikana...

Oon miettinyt opintojen keskeyttämistä, sillä voisin mielenterveydellisesti niin paljon paremmin kotikylässäni ja minulle olisi siellä työpaikka tiedossa eri alalta. Ainut syy, mikä opintojen keskeyttämisen estää on häpeä. En pystyisi varmaan poistumaan kotoa, koska häpeäisin niin paljon sitä, että minusta ei ollutkaan opiskelijaksi.

Toinen vaihtoehto olisi siirtohaku toiseen kaupunkiin, josta pääsisin helposti käymään kotona ja jonne muutosta olen haaveillut jo lapsesta. Tässä toisessa kaupungissa ala ei olisi kuitenkaan aivan sama, mitä tällä hetkellä opiskelen ja pälkäisin muutenkin jääväni taas luokan ulkopuolelle, sillä muut olisivat jo tunteneet toisensa kauemmin. Ahdistaisi myöskin jos en olisi onnellinen tässäkään kaupungissa, sillä olen suunnitellut ja haaveillut muutosta sinne niin pitkään! En myöskään haluaisi jättää tätä ainoata kaveriani kouluun yksin.

Tässä taas täällänen sekava ja pidempi avautuminen... Musta vaan tuntuu, että kaikki muut jotka aloittaa opiskelun on silleen ”jee, tää on mun elämäni parasta aikaa!” ja sit mä vaan itken joka päivä sitä, miten paskaa tää on :D
Olis kiva saada jotain vertaistukea liittyen tähän ongelmaan ja mahdollisesti kokemuksia myös siirtohausta!