moi. ihan alkuun sanon, että jos aiot kommentoida ja haukkua minua huomiohuoraksi niin älä kommentoi. valitse joku muu keskustelu ja osallistu siihen, ellei tämä silmääsi miellytä :)

noniin. olen siis 15-vuotias tyttö. mun lapsuus ei oo ollut mikään kaikista helpoin. mun isä on ollut koko mun elämän alkoholisti ja oon saanu nähdä sen ryyppämistä koko elämäni. äitikin oli alkoholisti, mutta hän lopetti juomisen silloin kun olin viisi. siihenkin liittyy tarina, mutta en kerro sitä nyt. mun vanhemmat eros 2016 iskän juomisen takia. se oli mulle tosi rankkaa. tosi pian sen jälkeen äiti alkoi seurustella uudelleen. se mies oli kuitenkin tosi paha narsisti. äiti ei nähny sitä ite, vaikka kerroin sille. kuitenkin noin vuoden päästä (?) äiti ymmärsi sen itekki ja ne eros. se jätti kuitenkin pahat arvet. nyt äitillä on taas uus mies. mä tiedän että tää mies on ihana ihminen. se on tosi hyvä äitille. ja mulle. ja mun siskolle. mutta mä vihaan sitä ihmistä silti. en vaan haluu nähä sitä enkä puhuu sille. musta tuntuu etten oo normaali. tuntuu, että kaikki muut lapset ja nuoret hyväksyy sen isäpuolen ja jopa rakastaa sitä, tulee toimeen sen kanssa. mutta mä en vaan haluu tulla toimeen sen kanssa. mä vaan haluun muuttaa mahdollisimman nopeasti pois omaan kotiin.

koko mun koulukauden mua on kiusattu. ei silleen vakavasti, mutta kuitenkin. ala-asteella se oli sitä, että mun poikapuolista parasta ystävää kiusattiin siitä, että se tykkäs (ja tykkää kai vieläkin?) musta. se sattua muakin tosi paljon ja siitä se kiusaaminen heijastu siis muhunkin. viidennellä ja kuudennella se kiusaaminen kohdistui suoraan muhun ja yhteen mun tyttöpuoliseen parhaaseen kaveriin. se johtui siitä että oltiin vähän huonoja pesäpallossa. opettajaa ei kiinnostanu pätkän vertaa. se sano vaan että "no ei noilla toisilla tytöillä oo kyllä paljoo varaa haukkuu" tai jotain vastaavaa, mut se ei tehny sit asian eteen mitään muuta. ne kiusaajat sano meidän kuullen esimerkiks että "me oltais voitettu jos ERÄÄT KAKS ois yrittäny ees". tollaset kommentit sattua tosi paljon, koska mä oikeesti yritin. sen jälkeen oon vihannu ja jopa pelännyt pesäpallotunteja vaikka se kiusaaminen sitten lopulta loppuikin melko pitkän prosessin tuloksena. yläasteella se kiusaaminen sitten siirtyi nettiin. siellä mun someja stalkattiin ja joskus jopa kommentoitiin jotain ilkeetä (nää samat kiusaajatytöt siis). se oli vähän sellaista piilokiusaamista. en osaa selittää sitä kunnolla. mut nyt sekin on loppunut kun keksin omat ratkaisuni siihen.

mutta se siitä. sitten kuudennella luokalla sain uuden "kaverin". muutaman kuukauden se onnistui näyttelemään tosi hyvää ystävää ja sai mut puolelleen. sitten se paljasti todellisuuden. siitä paljastui tosi pahanlaatuinen narsisti. se suuttuu kaikesta ja "se on aina oikeessa". sille ei voi väittää vastaan, vaan pitää aina olla samaa mieltä ja toimia sen likasankkona jos haluu pysyy hengissä. (okei, ehkä liioittelin vähä mut melkein noin se menee). se muija on vieläki mun frendi ja tulee olemaan vielä vuosia koska lukio on vasta edessä. mulla ei tällä hetkellä oo vaan mahdollisuuksia päästä siitä eroon.

mun ulkonäköpaineet on lisääntynyt viime vuosina hurjasti. tunnen olevani täys lauta. en käytä edes rintsikoita, kun niin pienet rinnat etten tarvii :/ mahaa mulla on sitäkin enemmän. maha on siis isompi kuin ne rinnat. perseessäkään ei oo kehumista. vihaan itteeni muutenkin kun vain ulkonäöllisesti. kaikki edellä mainitut tekijät on saanu mut vihaamaan itteeni ihan hitosti.

mua ahistaa viikottain tosi paljon, mut mun ongelma on se, etten osaa puhua. aina kun äiti näkee et mulla on paha olla niin en osaa puhuu sille mitään. siitä tulee sellasta mykkäkoulua mun osalta. siinäpä sitten ahistun yksinäni ja viiltelen käsivarret naarmuille. äiti ei tietenkään mua pakota psykologille koska enhän mä sielläkään sais mitään puhuttuu. en vaan tiiä mitä mä teen, koska mä koen että mulla on jotain mielenterveysongelmia (ahdistus, masennus?) mutta tiiän itekki etten voi saada apua ellen puhu ja hae sitä apua ennen kun on liian myöhäistä. oon miettiny itsemurhaa, mutta todennäköisesti en sitä tuu toteuttamaan koska oon liian peloissani tekemään sitä. en myöskään haluais satuttaa mun lähimmäisiä yhtään enempää. oon jo nyt niille taakka.

tässä keskustelussa ei ollu mitään ideaa. sun ei tarvii kommentoida mitään, koska enhän mä mitään kysynytkään. halusin vaan purkaa tän kaiken paskan olon pois. kiitos jos joku luki. ehkäpä seuraava keskusteluni on jo vähän positiivisempi. moi.

(anteeks kaikki kirjoitusvirheet mutta en jaksa lukee tätä enää läpi)