Kyyneleet ovat lähellä tulla. Kävelen naama peruslukemilla ulos ovesta. Astelen portaat alas, katson taivaalle, jossa tähdet tuikkivat surullisen haikeasti. Suljen silmäni, romahdan istumaan hiekalle ja kyyneleet tunkeutuvat ulos silmäluomieni alta. Päästän kaiken purkautumaan ulos. Kaiken pahan, nyt ei ole onnen aika. Ei ole ollut pitkiin aikoihin. Sillä tavalla oikeasti onnen. Välillä on tullut pieniä ilonpilkahduksia, mutta nekin niin nopeasi kuihtuneet kasaan. Nostan katseeni uudelleen ylös tähtiin. Mietin miten suuri avaruus on. Mietin miksi olen tällainen. Niin herkkä. Vaikka kuinka yritän olla kova. Taas pienen sanaharkan takia olen ulkona itkemässä. Mutta jos niitä pieniä sanaharkkoja on monia, niin eikö niistä tulekin yhdessä suuri. En haluaisi olla tällainen, en haluaisi olla minä. Enkä oikeastaan kukaan muukaan. Olen niin yksinäinen. Vaikka ympärilläni on ihania ihmisiä, tunnen olevani yksinäinen. Vaikka rakastan yksin olemista, vihaan yksinäisyyttä. Vihaan sitä, vaikka tunnen sitä joka päivä. Tai ainakin lähes joka päivä.
Nousen ylös ja tarkistan, että avaimeni ovat taskussani. Nousen autoon ja lähden ajamaan. Ajamaan en minnekään. Menen vain eteenpäin. Huomaan ajavani kohti kaupunkia. En halua sinne. Siellä olisin vain enemmän yksinäinen. Ajan ohi kaupungin, suuntaan merelle päin. Meri ymmärtää minua. Se ei keskeytä, eikä puhu päälle. Se vaan on ja kuuntelee, mitä sanottavaa minulla on. Ja minä kuuntelen sitä. Se on myös yksinäinen. Se on välillä rauhallisen tyyni, välillä myrskyää ymmärrettävästi. Niin kuin minäkin. Meissä on paljon samaa ja siksi tykkäänkin siitä. Pidän sen tuoksusta myöskin ja sen äänestä.
Pysäytän auton mäntyjen alle syrjemmäs parkkipaikasta, lähemmäs rantaa. Jätän kengät autoon, tietäen että ottaisin ne joka tapauksessa kohta pois. Männynkävyt tuntuvat ikäviltä jalkojen alla. Se helpottaa kun pääsen ihanan pehmeälle hiekalle. Kuu taivaanrannassa on vain ohut sirppi ja pilvet ovat hälvenneet myrskyn jäljiltä, joten tähdet pääsevät oikeuksiinsa. Kävelen kaartuvaa rantaviivaa eteenpäin nilkat vedessä ja juttelen merelle päivän tapahtumista tavalliseen tapaani. Se lyö vielä viimeisiä myrskyn rippeitä viileinä aaltoina, jotka rikkoutuvat jalkoihini. Tulen rannan päätyyn, jossa aita estää jatkamasta matkaa pidemmälle, se yltää jopa veteen asti muutaman metrin päähän. Aidan jälkeen metsän takana on rahtisatama-alue. Astun pois vedestä ja kuljen hetken matkaa aidan viertä mereltä poispäin. Hetken päästä pujahdan aitaan revenneestä raosta toiselle puolelle. Kuljen pimeässä metsässä rantaa kohti. Pian hahmotan lähellä rantaa riippumaton ja pienen pölkyistä kasatun pöydän, jonka päällä on vanha öljylamppu. Minun paikkani. Sytytän öljylampun, istahdan riippumattoon ja katson merelle. Pitkästä aikaa olen täällä. Edessäni avautuu maisema, jossa kaukana kaukana vasemmalla heijastuu kaupungin valot, edessäni ja oikealla näen ainoastaan merta. Yläpuolellani kaksi vanhaa mäntyä, jotka kannattelevat riippumattoani, niiden yllä vain tähtitaivas. Kukaan ei ole löytänyt paikkaani, mikä on ihanaa. Ei tätä kyllä voi löytää, ellei tiedä tämän olemassaolosta tai ellei eksy metsässä juuri tähän paikkaan. En ole kertonut paikasta kenellekään. Paikasta jossa vain minä saan nauttia merestä ja yksin olosta. Paikasta, jossa voin huutaa kaiken energiani ulos kenenkään kuulematta tai vaan olla ja kuunnella merta. Tällä kertaa painaudun makuulle riippumattoon, laitan silmät kiinni ja kuuntelen merta. Hengitän syvään ja rauhoitun. Annan ajatusten mennä pois. Keskityn vain tähän hetkeen. Tässä on hyvä olla.