puistosta puhui, puistosta vaikeni, puistot unohti

kaukana ollessaan lähellä, lähellä ollessaan kaukana. katseellaan luuli särkevänsä peilejä, peilien särkevän hänet. mihin sirpaleet joutuivat, lensivätkö ne taivaalta, vai korkeuksiin takaisin

kylmä, ilkeä ja kalpea, ehkä jossain aspektissa myös oikea. vain hetken maailmaa abstraktin erilaista näin, silti vallan vaikutuin.

soinnut lailla seireenin... teot iskivät reiteeni. en anna anteeksi, vaikket pyydäkään

mieleltään hauras, kieleltään sairas, voi hyvin

merkitykseltään suuri, sydämeltään pieni, ymmärrän silti

uskaltanut itse ei lakaista alle maton, laittoi asialle siis oman madon

ja hän? oli tyhjyys, jonka itsekin unohdin

lailla muiden olit sinäkin henkäys metsässä, joka varjojen saartama nyt on

paljon opin, paljon menetin, sinä tuskin mitään. kolme prinsessaa ympärillä kertovat omat tarinansa, joita en enää kuule

oudoimpia kuoriaisia olit matkani varrella, toivottavasti jalkasi ovat yhä koreat

pergamenttikäärösi viimein saapui, mutta postimerkeillä viimevuotisilla.

jätin lapun ovelle pois muuttaessa, täysin tietoisena sen merkityksettömyydestä

haamuja on muitakin, mutta niin on elämääkin