Kuukauden päästä tulee vuosi täyteen ilman menkkoja. Toivottavasti tämä ei tarkoita osteoporoosin alkua. Olen aikuinen ja mulla pitäisi olla tällaiset asiat kunnossa. Nolottaa, kuinka niinkin yksinkertainen asia kuin syöminen voikaan olla niin vaikeata. Paino heittelehtii parilla kilolla normi painon alarajoilla ja vakavassa alipainossa, mutta kukaan ei huomaa.
En uskalla avata suutani, enkä selvästikään onnistu laihduttamaan tarpeeksi, niin että se näkyisi muiden silmissä. Olen aivan helvetin väsynyt tähän. Niin pitkään olen ollut jumissa tässä ilman mitään lopputuloksia. Itkettää ja naurattaa kuinka onnetonta ja säälittävää tämä mun touhu on. Kaikki muut jatkavat elämäänsä, kaverit lähti maailmalle elämään elämää, opiskelemaan, tutustumaan uusiin ihmisiin, seurustelemaan, mä vaan seuraan vierestä. Olen jumissa. Ikävöin lapsuutta, kaikki oli sillon niin selvää ja helppoa, nyt olen yksin ja eksynyt.
En tiedä miksi kirjoitin tästä tänne, on vaan niin yksinäinen olo.