Oon niin väsynyt. Oon kärsinyt masennuksesta noin neljä vuotta ja ahdistuksesta varmaan 7 ja oon ihan loppu, en oo ikinä ollu näin huonossa kunnossa. Valmistuin lukiosta viime keväänä ja syksyllä olin yhdessä opistossa, mutta jouduin sieltä lähtemään koska se ei ollut mitä olin toivonut. Nyt oon ollu pian kaks vuotta töissä. Työkseni siivoan ja mun päivät on yleensä n. 4 tuntia. E kuulosta pitkiltä päiviltä eikä olekkaan, mutta en silti jaksa. Aamuisin kun lähden töihin mä itken autossa, töissä itken välillä ja nyt parin viikon aikana oon saanut paniikkikohtauksen useamman kerran.

Stressaan tota työtä koko ajan, jopa viikonloppuisin enkä pysty rentoutumaan hetkeäkään. Väsyn myös ja fyysisesti ja joudun koko ajan pitämään taukoja ja istumaan, onneksi teen töitä yksin niin voin hengähtää. Iltaisin en saa unta, koska stressaan jo seuraavaa päivää. Olen pitkään miettinyt että vaan irtisanoutuisin, mutta pelkään mitä vanhempani ajattelisivat, kun istun kotona kaikki päivät. Työnhaku on vaikeaa ja en jaksa täyttää hakemuksia, varsinkaan kun kukaan ei minua töihin ota paitsi tuollaiset paskafirmat, joihin en tahdo. Tarvitsen myös rahaa, tai en pysty tekemään mitään mielekästä, kuten lähtemään ulos kavereiden kanssa. En osaa tehdä päätöstä, jäänkö vai en. Joka tapauksessa päätös on väärä.

Tänään tapasin lääkäriäni ja lääkkeet menivät vaihtoon, mutta esimerkiksi sairaslomasta ei ollut puhettakaan. Voinko edes saada sairaslomaa jos irtisanoudun, miksei lääkäri näe että en ole työkunnossa vaikka itken hänen edessään kuinka en pysty tekemään töitä. Voinko edes itse ehdottaa sitä? Tuntuu että "saan apua" useammalta taholta mutta ne eivät anna minulle sitä apua jota oikeasti kaipaan. En edes itse tiedä mitä tilanteessani pitäisi tehdä? Ihan sama mitä teen, voin huonosti. Olisipa edes yksi ihminen joka ymmärtää minua.

Olen niin yksinäinen että tein demikäyttäjän että olisi joku jolle puhua, omat ystäväni ovat kaikki liian kiireisiä eivätkä ehdi kuuntelemaan murheitani. Minulla oli enne monta ystävää jotka kärsivät samoista ongelmista, ja heidän kanssaan oli helppo keskustella, mutta nyt kaikki ovat paremmassa kunnossa ja jatkaneet elämäänsä ja itse olen jäänyt tähän samaan tilaan. Pääsisipä itsekin joskus eteenpäin tästä paskasta.