Piiskasi tuuli kasvoja, itkun tahrimia.
Kasteli pisarat sateen, hiuksensa paksut.
Silti jatkoi hän eteen päin,
Kuin viimeistä matkaansa ois taittanut.
Ei voinut häntä nyt pysäyttää,
Ei edes voimat ylimaalliset.
Jatkoi hän vielä, kohti kultaa ja aarretta.
Ei katsonut taakseen hän koskaan,
Pelkäsi kai näkyä, mikä siellä odotti.
Sota ja kauhu, voimattomuus ja veri viattoman.

Jatkoi hän vielä,
Ei aikonut luovuttaa.
Nosti hän katseensa ylös.
Sattui valo silmiinsä,
Se kirkkaudellaan valaisi,
Kasvot itkusta turvonneet.
Kauniit säteet aamun antoi,
Lohtua mieleen yksinäisen.
Siipensä levitti,
Astui eteen.
Hymyn sai huulilleen
Ja astui ylös taivaaseen.