Itse näin rajamailla heiluneena, haluaisin kuulla, että jos siellä on muita, niin miten se sai teidät käyttäytymään?

Tiesittekö etukäteen, että tuutte kuolemaan pian?

Vaikuttiko se teidän mielialaan?

Ite sairastan kolmatta vuotta vakavaa sydänsairautta ja sydänkin on vaihdettu. Aluks kieltäydyin ottamasta uutta sydäntä, joten mut pidettiin sairaalassa, ja elinajan odote oli epätarkka vuosi. Eli joko yli tai alle vuosi, ei osattu sanoa. Se ei silti saanu mua ottaa sitä uutta sydäntä, koska piditte mua tyhmänä tai ette, en halunnu kantaa käytännössä osaa jostain toisesta mun kehossa.

Se kesti puolisen vuotta, ku tiesin kuolevani. Aluks, en halunnu mennä nukkumaan, koska en tienny, että heräänkö aamulla. Sit tajusin, että ei elämäänsä voi elää näin, joten elin joka päivä kirjaimellisesti kuin viimeistä päivää. Se avas mun silmät sille, että elämä on liian lyhyt hukattavaks. Otin kaiken ilon irti kaikesta, mistä pysty, ja kaikki mistä ei pystyny... Noh, parhaani mukaan niistäkin :) sen puolivuotta olin onnellinen ja nautin elämästäni.

Noh, sit sinne kuoleman rajamaille.

Olin edelleen vahvasti sitä mieltä, että en ota uutta sydäntä, ja mun läheisetki Alko jo hyväksymään sen. Pääsin vihdoin kouluun, sillä ehdolla, että otan varovasti. Mun liikunnan opettaja oli poissa ja meillä oli sijainen ja tyhmänä sitten ajattelin, ettei se anna mun sluibailla ilman lääkärin todistusta (tieto koululle ja opettajille oli annettu etukäteen). Annoin asian siis vaan olla, ja vedin täysillä mukana, koska en kokenu fyysisisiä rajotteita. Sehän pääty (kuten kaikki voiki arvata) sydänkohtaukseen.

Opettaja ei tajunnu sitä, ja luokkalaiset meni paniikkiin eikä osannu kertoa, mitä tapahtu. Se opettaja luuli että pyörryin, nii se oli kuulemma yrittäny herätellä siinä jonku aikaa. Lopulta sinne soitettiin lanssi, joka tuli ilmeisesti aika nopeesti. Seuraava asia mitä mä muistan oli, ku heräsin pää tosi kipeenä sairaalassa. Mulla oli taas kaikki mahdolliset letkut ja johdot ympäri kehoa. Ennen ku heräsin, näin käytännössä unta, missä näin itteni. Ei silleen kliseisesti "näin oman kehoni yläpuolelta", vaan näin itteni nuorempana. Olin ilonen ja välillä surullinen. Mun hevonenki kävi siinä unessa (siis se kuollu). Tavallaan näin kaiken, mitä joskus oli tapahtunu, ja sit se vaan jotenki loppu.

Sitä on vaikee selittää, mutta ku kuulin, että olin ollu kuolleena hetken, se sai mut tajuamaan, ettei se oikeesti edes oo niin paha, ja että sen alkuvaiheen sairaudesta, olin pelännyt ihan turhaan.

Sit jossai kohtaa mun kaveri kuoli ja sen äiti kävi jututtaa vähän lääkäriä. Sain sen kaverin sydämen ja nyt sitten elelen tän kanssa.

Oon kiitollinen kaikille, jotka mua on auttanut, mutta myös niille, jotka mua on satuttanut ja loukannut, koska ilman niitä, en olis minä. Ja en eläis Elämääni niinku mä elän sitä nyt; oikeesti onnellisena :)

Tää kokemus teki musta taistelijan ja huomattavasti rohkeemman. Eli olkaa vaan ilosia, koska karu fakta on se, että me ei voida koskaan tietää, millon me kuollaan... Millon vaan voi jäädä bussin alle, tai vaikka liukastua. Siks pitää ottaa kaikki ilo irti tästä elämästä! Live for die, my friends! 💕