Pahoittelen jo nyt pitkää tekstiä, olisin kiitollinen jos joku jaksaa lukea, tai vastata.

Myisin mun sielun jopa saatanalle, jotta saisin olla pidempi. Oon 15v ja vaivaiset 152cm sekä pituuskasvuni on loppunut, enkä ole kasvanut vuosiin. Jotenkin kurjaa, että perin lyhyyden, vaikka isän puolelta olisi ollut tarjolla pituusgeenejä. Ahdistaa ja harmittaa jatkuvasti, kun saan kuulla kommentointia pituudestani ja "piilovittuilua"/"flexaamista"; esim. noin 170cm pituiset kaveritytöt puhuvat että haluaisivat olla pidempiä. Ei siinä mitään väärää ole, mutta jotenkin tuntuu, että ne tahallaan ottavat sen puheenaiheeksi mun läsnäollessa, kun ne tietää olevansa pitkiä, ja mä en ole enkä tule olemaan. Saatan vaikuttaa monien ihmisten seurassa itsevarmalta, joka johtaa siihen, että ihmiset näkee et se on ok kommentoida mun pituutta, koska en näytä välittävän siitä. Jos alan päteä takaisin, mua ei oteta tosissaan. Todellisuudessa oon hyvin epävarma itestäni ja oon monesti myös itkenyt siitä, kuinka paljon inhoan omaa pituuttani. Tiedän, että tää saattaa olla aika pinnallista, eikä pituus ole mikään merkittävin asia elämässä, mutta tää pituus on vaivannut mua ihan ala-asteelta asti, samalla tavalla kun joitain vaivaa joku muu piirre itsessään. Olisi oikeesti edes joskus kiva olla sinut itsensä kanssa ja oppia hyväksymään oma pituus.

Kaipaisin teidän omia kokemuksia tai vinkkejä, miten hyväksyä itsensä tällaisena. Kiitos jo etukäteen.