Keho
DartTheDemodog2.8.2018 17:23
1/19
Vihaan kroppaani niin paljon että haluan kuolla

Sairastuin jonkin muotoiseen syömishäiriöön viime syksynä, ja laihduin aika reilusti. Vanhemmat tietenkin huomasivat tämän, ja alkoivat valvomaan kesän alkaessa syömisiäni. Ensin heitin ruokia roskikseen, mutta pian äiti huomasi tämän ja kävi entistä tiukemmaksi (vaikkei mua voinutkaan pakottaa, kun olen täysi-ikäinen). Aloin sitten syömään, enkä voinut lopettaa. Paino on noin kahden kuukauden sisällä noussut takaisin siihen missä se oli ennen laihduttamista, mutta olen vieläkin alipainoin puolella. Vanhemmat ei enää kysele syömisistäni, sillä painonnousu näkyy nyt myös ulkopuolella kun se on tasoittunut. Aluksi tuntui että pystyn elämään tämän kanssa ja syödä enemmän ainakin kesän ajan kun vanhemmat ovat läsnä melkein koko ajan, mutta en voi. Olen moneen otteeseen yrittänyt aloittaa vanhojen rutiinien seuraamisen mutta sorrun aina, ahmin, ahmin ja ahmin. Ruoka ei edes enään tuota mielihyvää mutta silti syön, liikaa. Syön liikaa joka ikinen ilta itseni niin ähkyksi että olo on aivan helvetin epämukava. Vihaan kroppaani niin paljon että olen alkanut saamaan ahdistuskohtauksia mitä minulla ei ole aikaisemmin ollut. Ei mene päivääkään kun en miettisi kroppaani ja sen tuomaa ahdistusta. En myöskään pysty keskittymään mihinkään muuhun, sillä olen työntänyt kaiken muun pois elämästäni silloin kun laihdutin, joten ainoa joka tuo edes jonkinlaista hyvää oloa hetkellisesti on ruoka, mutta syömisen jälkeen itseinho on niin kova että tahdon kuolla (vaikken luultavasti oikeasti itsemurhaa suunnittelisikaan). En uskalla hakea apua, koska, tämä kliseinen "en ole tarpeeksi sairas". Tosin menkat on ollut nyt poissa 8kk, mutta ei se varmaan olisi tarpeeksi. Olisin voinut hakea apua ennen lihomistani, koska silloin minut oltaisiin otettu tosissani koska olin laiha. Nyt olen ainoastaan hoikka ja alipainon ylärajoilla. En myöskään halua pyytää vanhemmiltani apua tai kuormittaa heitä tällä, sillä aihe tuntuu liian yksityiseltä. Haluaisin puhua ammattilaiselle, mutta meillä ei ole varaa sellaiseen luksukseen juuri tässä elämäntilanteessa :/. Ahdistaa niin järjettömästi ja itken nykyään melkein joka ilta. Odotan sitä että kesätyöt loppuvat ja voin taas aloittaa laihduttamisen, sillä kesätyöt tuovat liikaa stressiä jotta se onnistuisi. En edes tiedä miksi kirjoitin tästä tänne. Tunnen itseni niin helvetin yksinäiseksi kun en ole tästä koskaan kenellekään avautunut, vaikka se on ainoa asia minkä koen isoimmaksi osaksi itsestäni nykyään.

Jos kukaan jaksoi lukea kokonaan, olet kultaa :)