vadelmakarkki186.7.2018 20:07
1/3
Masennusta ei oteta tosissaan

Taustalla on kaikkea, mutta jätän nyt kertomatta, koska siitä tulisi romaani.
Olen yläasteelta asti sairastanut jonkunlaista masennusta, mistä diagnoosi on vain ”määrittämätön masennustila”. Lukion toisen luokan alussa en enää jaksanut. Päätin hakea apua. Menin terveydenhoitajalle, joka ohjasi koulupsykologille ja psykologin kautta nuorisovastaanotolle, jossa kävin n. 10kk. Mikään ei mennyt parempaan ja itsetuhoisia ajatuksia alkoi ilmenemään. Lopulta minut siirrettii nuorisopsykiatrian poliklinikalle ja sain psykologin, josta en tykännyt. Psykoterapiaa mietittiin jo heti alussa mutta tilanne ei psykologin mielestä ollut niin ”vakava” kuin nyt. Kävin vuoden ajan 2krt viikossa psykologin juttusilla, enkä kokenut mitään apua. Myös terveydenhoitajalla kävin, mutta siitäkään ei hyötyä. Ongelmiani ei ole koskaan tutkittu, jotten kuulemma tarrautuisi liikaa diagnoosiin. Aika paljon silti ketuttaa, koska haluaisin selityksen ongelmilleni. Psyykkisten ongelmien lisäksi sydämmen kanssa on vaikka mitä ongelmia rytmihäiriöistä synnynnäiseen sydänvikaan. Astmaa, allergiaa ja allergista nuhaa on myös eikä mikään ole kurissa. Vuosi sitten alkoi myös syömishäiriöoireilu, mikä on vain pahentunut. Kaiken lisäksi minulla esiintyy paljon psykosomaattisia oireita. Mitään näitä oireita ei tutkita tai oteta tosissaan. Oloni on jatkuvasti ahdistunut enkä pysty puhumaan perheelleni (taustalla kaikkea) enkä kavereilleni. Olen koko ikäni peitellyt oloani enkä siksi osaa ilmaista pahaa oloani. Psykologilla en saa sanotuksi asioita ja ketuttaa mennä sinne. Osastosta olen maininnut monta kertaa ja sitä on jopa ehdotettu vuosi sitten, mutta nyt ei mitään. Terveydenhoitaja ja psykologi molemmat ehdotti lääkkeitä, mutta lääkäri torjui ehdotuksen koska työkykyni on vielä jotenkin tallella, vaikka eihän sekään enää niin hyvä ole. Olen täysin lukossa. En tiedä mitä tehdä, koska tuntuu ettei minua oteta tosissaan. Toisaalta myös tuntuu, että heti kun yritän ilmaista oloani, alan itse vähättelemään sitä tai tulee tunne, että haen huomiota. En varsinaisesti haluaisi kuolla mutta päästä pois kaikesta. En jaksa elämää taikka mitään muutakaan. Joudun teeskentelemään, että kaikki on hyvin koska en pysty olemaan heikko. Olen perfektionisti ja siksi olen suoriutuja. Olen täysin loppu. Olen kauan jo kokenut, että osasto olisi ainoa paikka missä voisin ottaa paussia kaikesta, mutta mitä teen? Psykologi ei ota tosissaan tai tee mitään, vaikka tämän olen hänelle kertonut.. Alan syksyllä opiskelemaan, mutta tätä menoa palan vielä loppuun.. Mitä minun pitäisi tehdä? En jaksa enää.